Hurts Like Heaven

Odotin tätä päivää niin kauan. Kammosin, odotin, hehkuin kaikissa tunteiden väreissä ja ennen kaikkea, odotin paljon.
Kirjoita unelmasi -kilpailun tulokset julkaistiin. En välittäny pääpalkinnoista, mutta kaksikymmentä parasta julkaistaisiin kirjana. Oikeana kirjana. Vaikea edes kuvailla, millaisia tunteita tuo ajatus saa minussa aikaan. Tämä juuri todisti, kuinka vaikeaa on näyttää unelmansa. Odotin malttamattomana oikeaa kellonaikaa, ja etsin oikean sivun. Minun nimeni ei ollut siellä, ei missään. Minulla ei ole nimeä unelmissa.

Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia. (Kuinka kateus taas etsiikään tietään sydämeeni. En haluaisi lukea voittanutta kirjoitusta, koko kirjaa. Eihän minusta ole lukemaan edes omaa tekstiäni enää. Edes minusta ei olisi sellaiseen masokismiin.
Valehtelin jälleen. Ostan sen kirjan. Luen kannesta kanteen...)
Ei Tie jatkuu äärettömiin ja muita nuorten unelmia. Unelma pirstoutui ja jäljelle jäi vain ontto, kaihertava kipu. Tekstini oli huono, myönnän sen. Aihe oli minulle vaikea, ei ole helppo avata sieluaan. Lisäksi lähettämisessä oli jonkin verran ongelmia, en ole edes varma onnistuinko. Voin tukeutua kaikkeen tähän, mutta jäljelle jää vain fakta; minä en ollut tarpeeksi hyvä. En kirjoittamisessa, unelmoinnissa, en hyvä kenellekkään enkä ikinä. Pahinta oli pettymyksen tylppyys, en osannut edes itkeä. Aloin vain tuijotella seinille ja se siitä. Se siitä...

Illan nykytanssi muutti kaiken, ja olin täynnä impulsseja. Tanssin täynnä elämää, vastasin ystäväni lähettämiin liikkeisiin ja olin. Liike musiikin tahtiin, jota rakastan. Niinä hetkinä olen kaunis. Rintaa sattuu, mutta hyvällä tavalla. Kuin onnea ja rakkautta olisi liikaa.

Päätin, etten anna epäonnistumiseni vaikuttaa. Minä pystyn siihen, voin jättää jälkeeni jotain pysyvää. Inspiraatio palasi, oltuaan liian pitkällä lomalla.
Mutta se on taas minun. Ehkä vielä tänään aloitan uutta novellia, ja huomenna maalaan. Ensi perjantaina tanssin jälleen nuottien ympärillä suoraan helvettiin. Olen jotain erilaista, olen minä. Ja jos en siinäkään onnistu, olen sentään onnistunut pitämään pirunmoista meteliä.

Accros the Universe

Lupasin kertoa kouluni tapahtumista, joten lyhyestä virsi kaunis:
Ketään ei ammuttu, juttu painettiin villasella Facebookin syyksi. Rotat ovat yhä vapaalla jalalla. Amen.

Eli asiaan, jätetään tuo taakse, kauas pois, sinne, missä ihmiset eivät käytä vaatteita ja elävät puissa.

Yhdeksäsluokkalaiset listasivat epäsuosioon johtavat teinin tyylirikot

Omituista, aivan kuin eläisin jossain muualla. Ilmeisesti pukeudun toisinaan vääri, harrastan vääriä asioita ja kuuntelen väärää musiikkia. Miksi pitäisi kuunnella top10-listan artisteja only. Missä nuo ihmiset elävät, minkä maan päällä kulkevat?

Ymmärrän tavallaa, jos Hector ei ole järkevintä kuunneltavaa musiikkia 15-vuotiaalle. Mutta System of a Down? En voi ymmärtää halveksintaa siitä, vaikka ei SoaD:aan ole siellä listojen kärjissä pahemmin ollut.

Haluan olla tuon kaiken yläpuolella. Lentää avaruuksissa ja jättää nuo ihmiset tallomaan omaa paskaansa. Olla yhtä maailmankaikkeuden kanssa, valaistua ja sulautua brahmaniin, istua hetki Jumalan polsvella ja suudella Jeesusta. Katsoa Buddhaa silmiin, ja kysyä; kuinka hän onnistui. Lentää pois Linnunradalta, juuri kun vastaus olisi edessäni.

Vajota syvälle mereen, mutta nousta pisaroiden täplittäessä ihoani jumalaisena. Juosta aavikoilla tuntematta mitään, tuntien kaiken. Haluan olla kaunis, laiha ja vahva. Tahdon hallita itseni, ruumis, mieli, tunteet. En olisi heikko, en särkyvä. Kimaltaisin jäänä ja valaisisin oman varjoni.

Jättäisin tunteeni ja kehoni jälkeen, juoksisin kauas pois, ja silti en ikinä reunalle. Pystyisin kaikkeen.

Tuo ei ole totta, sitä ei ole. Ei nyt, ei huomenna, ei koskaan.

Viisi Laukausta Päähän

Ja mitä ihmettä täällä taas tapahtuu?

Pakko kirjoittaa tästä, vaikka syvällisyys on aiheesta kaukana, ja muutenkin tämä on jotain täysin sairasta.
Kaksi hullua on uhannut ammuskella huomenna koulussa. Yläasteella, siinä nimenomaisella, jossa minä tapaan käydä joka päivä.

Taustoja: Nämä tytöt ovat kaikkien inhoamia, ja eipä ihme, koska itse kohtelevat kaikkia kuin paskaa, ja vihaavat kaikkia. Tytöt ovat rinnakkaisluokallani ja ovat jopa ilmoittaneet poliisille, että heitä koulukiusataan. Muut ovat tosin eri mieltä. En puutu tähän enempää, en ole tarpeeksi perehtynyt kommentoidakseni tarkkaan.

Kuitenkin nämä kaksi ihastuttavaa tyttölasta ilmoittelivat tuovansa huomenna haulikon kouluun. Hienoa, oikein sydäntä lämmittää, etenkin kuullessani heidän puheensa siitä, kuinka hienoa olisi nähdä koko heidän luokkansa kuolleena.

MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN TAPAHTUU?

Mennäkkö kouluun, vaiko eikö? Todella typerää, kaksi rottaa ovat soittaneet suutaan, ja harkitsen jo lintsausta. Mutta voiko tälläinen olla enää edes vitsi?
Olisi noloa viettää päivä kotona, jos mitään ei edes tapahtuisi...
Onko se kuitenkaan riskin arvoista.
Mitä tälläisessa tilanteessa pitäisi edes tehdä?
Taidanpas kuitenkin mennä, ei tälläistä voi missata.

Kaiken varalta kuitenkin:

jos todella rotat pääsisivät yllättämään, mie haluaisin tulla haudatuksi piirrosvihkoni & jonkun lempikirjani kanssa. Äh, tämä on typerää, unohtakaa!
Postailen lisää illalla, jos teitä edes kiinnostaa miten tämä päättyi.

Fear of the Dark

Kello on neljää yli kuusi aamulla. Herään ja sydän pamppailee. Katson ikkunaa kohden. Muutama päivä sitten heräsin samoihin aikoihin ja unieni tumma mies juoksi vielä huoneessanikin, kunnes katosi pimeään. Nyt unieni aaveet eivät seuranneet minua.

Pienellä ohjauksella viimeisestä painajaisestani saisi hyvänkin kauhuelokuvan. Lähimökin vanha nainen katoaa, trailerin omaisesti näen hänen raahautuvan seiniä pitkin, kuin yrittäen paeta. Lopuksi hänet vedetään taulun taakse, joita seinillä liikkuu useitakin. Myöhemmin aaveet tulevat. Näyttelen pääosaa elokuvassa, tosin alku menee jo pieleen, kun koko talo romahdutetaan sekuinneissa ja aaveet eivät pääse yksitellen vapauteen, kuten trailerissa lupaillaan. Viimekädessä se ei haittaa. Näkymä on kuin kirkosta raunioissa, kun aaveet ilmaantuvat. Ruumiita, kummituksia ja ihmisiä on vaikea erottaa toisistaan. Ikinä et voi tietää, alkaako vieressäsi oleva mytty liikkua. Useinmiten alkaa. En pääse pois, kukaan ei pääse. Liikumme aaveiden seassa ja yritämme selvittää tapahtumien kulun. Pieniä asioita alkaa hahmottua. Aaveet jakautuvat kahdeksi kokonaisuudeksi. Loppu hämärtyy. Muistan aaveiden olleen lähes harmittomia, heidät piti vain ohjata reunalle ja pudottaa rotkoon, siellä he pääsisivät valoon. Muistan raahanneeni epäselvän kasan reunan yli, ja pelänneeni jälkikäteen tappaneeni jonkun.
Olin lopulta ainoa, joka saattoi erottaa aaveet toisista ihmisistä. Siltitin erään tuttuni päätä, kerrottuani, ettei hän ole aave. Uni oli vain aluksi kauhea, muistan edelleen trailerinomaisen vanhan naisen kuoleman.

Tätä edeltävä samana yönä nähty uni oli kamalampi. Olin jälleen eräänlaisella mökillä, olisimme siellä viikon. Ja pelkäsin nukkua, pelkäsin sitä niin kauheasti. Kamala paniikki puristi aina, kun suljin silmäni. Kamalaa oli unessa sen todellisuus, pelkään joskus vieläkin nukahtamista. Unessa tosin tunne oli suuresti vahvistettu ja yritin rauhoittaa sitä kuuntelemalla musiikkia. Korviini tulvi Kuoleman sinfonia. Mahtava ja kuolettava teos. Herättyäni tututkin melodiakappaleet ahdistivat.

Häpeän myöntää, että edelleen nukun aivan liian usein valo päällä, ja joka ilta katson sängyn alle. Tavat katoavat aina välillä, useinmiten sähkötuhlausta esiintyy vain talvella. Kuukausi sitten, olin nukkumisen suhteen täysin luottavainen. En ollut nähnyt kuukausiin painajaisia, ja olin nukkunut liki jokaisen yön samalta ajalta heräämättä. Yhtä taivasta minulle.
Edelleen sama jatkuu, tosin näen joskus myös painajaisia. Hyvät keinot ovat laadukkaita. Nykyään painajaisten jälkeen voin väsyttää itseni uneen. Kukapa ei nukkuisi kuin tukki, nukahdettuaan vasta kolmelta yöllä?

Uneni laatu on kuitenkin parantunut, öiset kello kolmen herätykset ja lukutuokiot ovat sentään kadonneet. Katsotaan kuinka kauan saan vielä nauttia tästä ihmeestä.

World around you

Rikon muureja, särjen vanhat kaavat ja aloitan jotain uutta. Ei enää Hectorin otsikoita. Liian hankalaa ja väkinäistä. Katsotaan mitä muulla musiikilla saisi aikaan.

Maalasin tänään kuulokkeeni sateenkaaren väreillä, mutta se ei auttanut kuulemaan maailmaa eri tavalla. Kuuntelen In Flamesia, surullisia sointuja. Kaikki haihtuu, Sounds of a playground fading...
Sain itseni ulos talosta sinfonien soidessa sateenkaaren lävitse ja se kannatti. Sain lisää ideoita, katsotaan kuinka pitkälle ne minua kantavat.

Hyvät asiat tajuaa vasta niiden kadottua, niin totta. Miss Cold Blooded jäi katkolle Dandelion Diariesin kanssa, ja voin rehellisesti myöntää kaipaavani hänen tekstejään ja kommenttejaan jo nyt. Hänen bloginsa on minulle rakas sivu ja tekstien kauneus onnistuu hämmästyttämään minut yhä uudelleen ja uudelleen.
Kauneus katoaa, ja mitä jää? Likainen maa ja sateenkaarikuulokkeet.

Luonasi

Missä muuallakaan, vain kanssasi ainiaan.

Viikko Rukalla on viimein ohitse, ja viimeiset päivät luonasi katosivat. Minne? Tunturin tuuliin ja laskettelusta kipeään polveen. Kirpeään pakkaseen ja moniin pitkiin hetkiin ilman tietokonetta tai sinua.
Vuosi vaihtui, ahdistus, pelko, toivo.
Ahdistus kuluvasta ajasta, sen katoavaisuudesta. Loppuvista hetkistä ja synkästä tulevaisuudesta.
Pelko epäonnistumisesta ja heikkoudesta, riittämättömyyden tunteesta. Vääristä valinnoista.
Toivo paremmasta huomisesta. Uudesta elinvoimasta ja hetkistä, jotka sysivät kuoleman kauemmas. Kuoleman, joka jättäisi liikaa jälkeensä.
Kammoan kuolemaa, joka on niin kaukana, mutta ajatuksissa lähellä,
mutta silti toivoisin vain olevani luonasi. Siellä olisin turvassa.
Mutta minä en kuole vielä, piste. (Anteeksi, inhoan vain manaamista.)

Yksi hymy, katse, kosketus tai sana, se toisi sinut lähemmäksi, mutta aika ei riittänyt. Tai sitä ei ollut tarpeeksi, ehkei tule ikinä olemaankaan.

En haluaisi olla surullinen, en takiasi.

Seitsemän päivää olen kuunnellut Jenni Vartiaisen Missä muruseni on -kappaletta. Hyvin outoa ja epäsopivaa minulle. Se rakkaansa perään kuiskiva lumoava nainen en ole minä. Miksi sitten teen itselleni näin? Jennin kauneus pääsi myös kitumaan piirrosteni myötä, ja ne eivät tehneet laulajattarelle oikeutta. Tavallaan olen tyytyväinen, mustasukkaisuus on ikävä tunne.

Olen Nielaissut Kuun

Kuu valtaa tilaa mielessäni ja kehossani. Menetän oman säteilyni, en ole enää tähti, enkä aurinko. En edes hehkulamppu, joka säteilee saadessaan virtaa. Olen kuu, nielaisemani taivaankappale muutti minut.
Koska se tapahtui? Milloin lakkasin valaisemasta muita ja siirryin elämään vain muiden säteilyllä?

Olen toisinaan näkymätön. Inhoamieni ihmisten seurassa muutun mykäksi ja haihdun olemattomiin, sulaudun seinään harmaaseen. En ikinä valkoiseen, aina siihen likaisen haarmaaseen. Olen epävarma ja sätky, tärisen valon puutteesta ja kietoudun usvaan, jonka pitäisi suojella minua.
Usva ei suojele, se saa katoamaan.



Mutta kun olen onnelinen, kun minua ympäröi ilo, saan hohteeni. Silloin elän. Elän muitakin kuin likaisenharmaan seinän vuoksi, elän maailmalle, imen kuulleni sitä valoa, jota se tarvitsee synkkinä aikoina. Eilen säteilin, olin osa elämää, osa iloa. Valo ei hävinnyt edes omassa huoneessa. Päiväkirjani sai osansa säteilystä.

Auringonpimennys lähestyy. Joulu saa auringon loistamaan kirkkaana ja sitten... se sammuu. Peittyy pilvien taakse ja minä palelen. Huudan unissani ja elän rajalla. En halua varjoon, tahdon tuhota kuun minussa, kiven joka saa loisteen pimentymään. Kuu on kuitenkin osa minua. Osa, joka tekee minusta välillä oudon, surullisen ja saa silmäni kasvamaan. En voi enää luopua kuusta, menettäisin liikaa itseäni.

Mutta joskus, joskus tuntuu, kuin jopa minunkin silmissäni loistaa pienet tähdet.

Tuntematon Sotilas

Säästelin tätä otsikkoa aivan tätä varten. Kirjan ja laulun nimi osuvat hyvin päällekkäin, like a destiny.

Kirja: Tuntematon Sotilas
Kirjalilija: Väinö Linna
Ilmestymisvuosi: 1954
Arvio: Ei tätä voi unohtaa.

Äidinkielessä käsiteltiin pitkin syksyä suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Aihe toi mukanaaan Seitsemän veljeksen ääneenlukemiset, sekä kammoksutut kirjailijaesitelmät (minulla vielä edessä).
Aihe oli kuin minulle tehty. En voi väittää tietäneeni ennen tunteja paljoakaan kyseisestä aiheesta, mutta kiinnostus on... no sanotaan vaikka, että tälläiset asiat ovat lähinnä sydäntäni.
Eniten koskettivat tunti, jolloin puhuimme Sydämeni laulusta (Tuonen lehto, öinen lehto), jossa yleisen tulkinnan mukaan toivotaan pienokaisen kuoleva, ennen kuin se kokee pahaa maailmaa.
Toisella tunnilla käsiteltiin Väinö Linnaa. Elokuvasta tutuksi tulleen Täällä Pohjan Tähden Alla ruotiminen ei antanut paljoa. Tuntemattoman kanssa kävi toisin. Henkilökuvauksia luettuani, ja opettajan spoilattua muutama kuolema, päätin yrittää mahdotonta urakkaa. Halusin luke sotaromaanin. Ei helppo juttu pasifistille.

VAROITUS, SPOILERI IRTI!

Kirja jätti jäljet. Rakastuin, jäin koukkuun. Vaikea kuvitella, että jokin sotaromaani saattaisi vaikuttaa niinkin syvästi, mutta ahmin kirjan loppuun muutamassa päivässä, ja suunnittelin lukevani opuksen uudestaan ennen vuoden loppua.

On hankalaa selittää, miksi näin. Kai rakastuin hahmoihin. En mieltynyt erityisemmin rakastettuun Hietaseen, taikka Ylen Sankeaan Prihaan (Vanhalaan). Koskela oli minulle sydäntä lähellä. Oli, hän likimain tappoi itsensä kirjan loppuvaiheilla. Koskelassa oli jotain liikuttavaa, vakaata ja rauhallista. Oli vaikea lukea Koskelan epätoivosta sodan loppupuolella. Ville Vaitelias oli suojamuuri sodan kauheuksilta.
Toinen hahmo oli Antti Rokka, jolle löytyi jopa esikuva Linnan sotatovereissa. On hyvä tietää, että joku niin ihana ihminen on oikeasti elänyt, ja selvinnyt sodasta. Rokka oli mies, jonka asenne oli kohdallaan. Piittaamattomuus kuriin, itseluottamus, rohkeus ja huumorintaju. Kaikki se, sekä aivan käsittämätön murre, tekevät Rokasta lempihahmoni. Tappamisen ja vihan keskellä, nauroin monesti vedet silmissä.

Luin kirjaa tunneilla, ja pitkälti keskellä yötä. En voinut lopettaa, aivan kuin magneetilla, olin kiinni kuolemassa. Välillä sappi nousi suuhun, ja normaali puolustusmantrani: Ei oikeasti, ei tälläistä ole oikeasti tapahtunut, alkoi automaattisesti, kunnes sain vaiennettua sen. Kaikki se tapahtui oikeasti. Ne asemat, jotka verenmaku suussa vallattiin, metri metriltä raivattiin metsää, menetettiin kaikki taas tuhansien hengillä.

Loppu oli vaikuttava. Itkin itseäni heijaten kymmenen minuuttia putkeen ja nauroin silti aina ajoittain Vanhalan kommenteille. Hyvänä kakkosena pieni ja sisukas Suomi... Puskaryssä, pensasneuvostokansalainen, khihihi.
Aika velikultia...