Markan Valheet

Tunnen itseni jälleen hyvin typeräksi. Tänään oli huono päivä, olisi pitänyt jäädä sänkyyn.
Golf meni huonosti, harjoittelusta huolimatta ja olin ruma luonnonlapsi aamun laiskuuden takia. Sitten, kaikki muut perheenjäsenet lähtivät pelaamaan ja jäin yksin ja tylsistyneenä clubille. Olin väsynyt ja surullinen, en jaksanut harjoitella, koska tiesin ettei se auttaisi, mutten pääsisi kotiin, ennen kuin muut tulisivat kiertämästä.
Sunnuntaisin järjestetään junnuharkkoja pienemmille. Vartin harkkojen alkamisajan jälkeen harjoitusten vetäjää ei näkynyt eikä kuulunut. Vetäjä vaihtuu viikoittain ja homman hoitaa vuorotellen joku paremmista ja vanhemmista junnuista. Ja kyllä, jotenkin minut on listattu tähän joukkoon.
Kun asiasta kyseltiin ympäriinsä ja lista harjoitusten vetäjävuoroista kaivettiin esiin, kävi ilmi, että oli isoveljeni vuoro. Joka oli kiertämässä. Hän soitti minulle, ja pyysi minua hoitamaan homman puolestaan. En kuulemma saanut mitään palkaksi ja kieltäydyin piloillani. Ja sain luurin korvaan. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että veljeni marssisi kilometrin matkan kentän toisesta päästä kesken kierroksen harkkoja vetämään. Ei mitenkään, minähän tein aina, mitä hän pyysi. Siinä vaiheessa ilmoitin harjoitusten organisoijalle, että veljeni maksaa minulle homman hoitamisesta, joten minä teen sen. Valehtelin, myönnän. Jotenkin valhe oli silti niin valkoinen, koska kuitenkin minä hoitaisin harjoitukset, ja en saisi palkaksi mitään. Valehteluni syy oli yksinkertainen. En halunnut nähdä hänen ilmettään, kertoessani, että tein taas kaiken mitä minulle käskettiin.
No, menin hoitamaan homman kotiin, ja kesken kaiken veljeni marssi paikalle ja ihmetteli, mitä olin tekemässä. Pienen selvittelyn jälkeen selvisi, että hän oli kuin olikin tullut kesken kierroksen opettamaan junnuja. Ei siinä mitään, podin vain huonoa omatuntoa keskeytettyäni hänen kierroksensa ja hoidimme harkat loppuun yhdessä.
Kotona sain kuulla, että veljeni oli törmännyt tähän ihmiseen, jolle olin valkoisen valheeni livauttanut ja keskustelu meni suurinpiirtein näin:

"Miks sä oot täällä, eks sä maksa Paratiisilinnulle harkkojen vetämisestä?"
"En, ja se ilmotti, ettei aio vetää harkkoja."

Että näin. Tunnen itseni surkeaksi valehtelijaksi, ja en halua edes kuvitella, mitä minusta ajatellaan tämän takia. Typerä olo. Olisin voinut tehdä niin monta asiaa toisin...

1. Olla valehtelematta ja hoitaa homma ilman puhetta maksusta.
2. Sanoa veljelleni, että homma hoidossa.
3. Kertoa, etten tiedä, onko veljeni tulossa, mutta hoidan homman alkuun, jos hän tulee.
   
4. Veljeni olisi voinut olla kymmenen sekunttia hitaampi, jolloin koko keskustelua ei olisi käyty.
5. Pitää näppini erossa koko asiasta.
   

Inhoan tälläistä tunnetta, etenkin kun tiedän, että olen aiheuttanut koko sotkun itse. Tiedän vatvovani tätä puoli yötä, joten olo on jo valmiiksi onneton. Ehkä voisin lopettaa palvelusten tekemisen ihmisille, ehkä silloin oma elämäni ei olisi silkkaa paskaa.

Joskus Itkee Jokainen

Ala-asteella en itkenyt melkein ikinä. Koulussa, jos kaaduin ja polveni menivät verille, purin hammasta. Aloin haukkomaan henkeä ja kohdistin katseeni poispäin. Kukaan ei pidä itkijöistä.
Kotona itkin paljon, tai en paljon, huomattavasti helpommin vain. Huutava isä, tai kiusaava veli johtivat usein samaan lopputulokseen; itkin huoneessani pää tyynyssä. Vieläkin tulee jotenkin lohduton olo sitä ajatellessa. En kestä katsoa lasten itkua, en siis halua itsenikään itkevät. Kuudellenne ja viidennellä luokalla kovetin itseni. En vain päästänyt itseäni siihen pisteeseen.
Yläasteella huomasin taas kyyneleiden valuvan. Asioiden mutkistuessa, huomasin itkeväni yhä useammin, ja yhä oudoimmista syistä. Olen taas pystynyt kohtaamaan pahan kuivin silmin, en tosin tiedä, kuinka hyväksi se on. Opin kanavoimaan itkun ulos piirtämällä tai laulamalla. Huonompiakin keinoja on, mutta mikään ei estä kyyneleiden ylivuotamista paremmin, kuin paperilla liikkuva kynä.




Elokuvien ja kirjojen kannalta itkeminen on erilaista. Nykyään itken kirjojen ja elokuvien tai tv-ohjelmien takia melko säännöllisesti. Ennätys taitaa olla Riikka Pulkkisen Totta kirjalla, jota lukiessani aloin itkeä sivulla kymmenen. Jälkikäteen saattoi vain nauraa, löytyy minustakin ilmeisesti tyttömäisiä piirteitä.

Kävin vihdoin ja viimein katsomassa Harry Potterin viimeisen osan. Sali oli melko tyhjä, tosin vieressäni sattui istumaan harvinaisen lihava herra popcornia syöden. Kohotti tosiaan tunnelmaa. Lähdin katsomaan elokuvaa yksin, halusin nauttia kokemuksesta ilman jälkipuinteja taikka välikommentteja. Kesken mainosten huomasin suunnittelevani paniikissa pakoa. Kohta tämä loppuisi. Maailma, joka oli merkinnyt, merkitsee minulle niin paljon, oli päättymässä. "Tässä elämä on..."

Muutama kyynel löysi tiensä vapauteen taistelun alkaessa. Lupin ja Tonks tavoitellessaan toistensa käsiä koskaan saamatta kiinni, heidän liikkumattomat ruumiinsa suuressa salissa, kädet edelleen toisiaan etsien. Severuksen kuolema ja hänen rakkautensa Lilyyn. Itku ruumiin vierellä. Tuska menetettyjen takia. Suurimmat ja märimmät kyyneleet valuivat kuitenkin Harryn seisoessa metsässä menetetyt läheisensä vierellään. Harry on yhdentekevä, mutta hänen vuoksensa kuolleet... heidät olisi pitänyt säästää.
Elokuvan jälkeen odotin suurtakin surua, mutta sitä ei tullut.
Hillityt naurukohtaukset paikoitellen kornissa elokuvassa eivät olleet pilanneet elokuvaa. Vieläkin on hiukan haikea olo, mutta jätän silti taikamaailman ja ennen kaikkea sen ihmiset hyvillä mielin. Jos haluan löytää heidät, ainoa, mitä minun täytyy tehdä, on avata kirja.

Oisinpa Tuuli

"Elämää, emme pysty määräämään, tuuli kulkee missä tahtoo, painaa selkäsi seinään..."

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on..."

"Lasken matkaan leijan kauneimman, se saa lentää tuulien tietä..."

"Tuulelta vaan, mä vastauksen saan, tuulelta vastauksen saan."

"Tuulet vieraat vastaan sain, kun juoksin haamumailian, liian kaukana oon ollut kotonain...
...olit mulle tuuli alla siipien."

Tuuli. Yksi neljästä luonnonvoimasta. Mahti, joka voi viedä yhdeltä katon pään päältä, toiselta nauhan hiuksista ja kolmannelta hengen. Tuuli myös antaa. Yhdelle tuuli luovuttaa elannon, toinen pääsee sen avulla turvaan satamaan ja kolmas saa istua heinikossa kuunnellen tuulen laulua.

Tiede kertoo tuulen olevan ilmavirta, jonka lämpötilaerot synnyttävät. Ehkä ne ovatkin. Pienenä oma teoriani tosin käsitti tuulen toisella tavalla.
Tuulet koostuvat toiveista, ajatuksista. Mietteemme saavat siivet ja kulkevat ympäri maailmaa.

Myrskytuulet, kaikista mahtavimmat syntyvät nälänhädistä, sodista ja kaikesta siitä tuskasta, jota ihmiset huutavat unissaan.
Pienen lapsen iltarukous havisuttaa lempeästi ikkunan toisella puolen kasvavan puun lehtiä.
Nuorten suru ja epätoivo saa tuulenkin itkemään ja ihmisten ilo saa tuulen nauramaan mukanaan ja tanssimaan pyörteinä maan päällä.
Ihminen voi kuiskata toiveensa tuuleen, lähettää sen kuin henkäyksenä matkaan. Silloinhan toive liittyy kaltaistensa joukkoon, jatkuvuuteen, joka kertoo itse elämästä.

Pidän tuulesta. Pidän hiusten tanssista kasvojeni vierellä ja voimasta, joka kuljettaa minua. Haluaisin olla osa sitä.
Suurten tuulien puhaltaessa tapaan etsiä mahdollisimman korken paikan ja nauttia tunteesta. Tunteesta, että voisin vihdoin lentää.

"Oisinpa tuuli
tai vettä joessa virtaavaa
Oisinpa tuuli
ei sitä näin voisi alistaa"

Sitä tai Tätä

Surullista, harrastan nykyään välipostauksia. En keksi yhtä hyvää aihetta, kerään vain niistä harvoista päässäni olevista mielenliikkeistä.
Työstän uutta banneria. Hyvää banneria. Hiukan monimutkaisempaa, joten siksi hanke on venynyt. Syynä voi myös olla se, että bannerin pääesiintyjä on lievästi haastava. Piirrän itseäni, siis paratiisilintua. Aloittaessani työn ajattelin valehtelematta, etten saa työtä valmiiksi ja jätän piirroksen kesken. Vaikka olen oppinut kehittämään kärsivällisyyttä piirtäessä, pelkäsin tämän hyödyllisen ominaisuuden pettävän, koska...
Itseasiassa, en aio kertoa. Kyllä te sen näette.

Veljeni hakkeroi salasanani. Jokaikisen. En pahemmin välitä siitä, että hän tietää demi-salasanani olevan säästöpossu. Tai, että hän pääsee sähköpostiini. Onpas kamalaa...
Mutta kaikki salasanani eivät ole niin... ah, sanotaanko vaikka leviteltäviä. Yleensä koneeni salasana merkitsee minulle jotain. Ja ne salasanat ovat vain omille silmilleni. Silmille, jotka tietävät jo surulliset tosiasiat. Toivoisin yliarvioneeni veljeni älykkyyden, tosin en tiedä, kuinka vaikea on arvata minun mielenliikkeitäni, salasana oli melko yksiselitteinen...
Pidin veljelleni päivän mykkäkoulua, kunnes väsyin vihoitteluun. Tiedän liikaa ihmisiä, jotka vihoittelevat turhasta, en halua kuulua heihin. Ihana juttu sai jatkoa, kun minua rangaistiin puhumattomuudestani. Näin meillä.

Sain sitten kolmen viikon kiellon golfkentälle, plus isä potki minut pois kierrokselta, koska työntelin mailoja bägiin turhan kovaotteisesti. Jos käyttäisin hymäreitä, äxdee koristaisi sivua. Nauroin sitten isälle päin naamaa ja kysäisin, miten hän ajatteli estää minua. Sain vastaukseksi suoraa huutoa, joten katsotaan, miten tässä käy. Lähdemme huomenna mökille, joten odotan mielenkiinnolla maanantaita ja golfkieltoni täyttöön panoa.
Golfkentälle pääsyhän on nykyään ainoa asia, jonka vuoksi elän.

Mystalgia

Nykyään tuntuu, että aloitan postauksen aina kommentoimalla jotenkin otsikkoa. Olen pahoillani, tämä kerta ei ole poikkeus. Mietin otsikkoa kauan, kuten itse aihettakin. Hectorin kappalevalikoimasta ei tuntunut löytyvän sopivaa, ja myönnän, että turhauduin sillä hetkellä rakkaaseen idoliini. Herra Mirandos -albumilta löysin kutenkin punaisen langan.

Mystalgia on mielenkiintoinen sana. Itse yhdistän sen magiaan ja taikuuteen, salaperäisiin asioihin, jotka voi havaita vain minuutilleen keskiyöllä, täydenkuun aikaan. Jos siis oletamme, että sana mystalgia viittaa taikuuteen ja omituisuuksiin, tunnustan, että uskon mystalgiaa olevan kaikkialla. Pienet maagiset asiat ympäröivät meitä, ja voisimme havaita ne, jos vain olisimme avoimin mielin.
-Emme voi todistaa taikuuden olemassaoloa, sanotaan. Mutta emme myöskään voi todistaa sen olemattomuutta. (Ihana sana.)

Tämä sivuaa läheisesti minulle rakasta aihetta. Noituutta, wiccoja ja ihmisten omaa mystalgiaa.
Haluaisin olla noita. Nyt se on sanottu, ja joillekkin minut tunteville, tuo ei todennäköisesti ollut yllätys. Surullinen tosiasia on, että nykypäivänä harvat ihmiset todella tuntevat toisensa. Joten ehkä yliarvion läheiseni ja heidän muistinsa. Kenties, kenties...

Uskon noituuteen, kunnioitan wiccoja. Haluaisin olla osa luonnon ja ihmisen yhteistä tanssia. Ja vaikka turvaankin vakaasti luonnon parantaviin voimiin ja mystisyyteen, silti haluaisin päästä lähemmäs tuota kaikkea. Harmikseni, en ole vielä päässyt sinne.

Maallisesti tunnustan noituutta piirtelemällä pentagrammeja ja ahmimalla loputtomasti tietoa noidista, ensimmäisistä feministeistä. Voisin luennoida teille pitkään Lilithistä, kaiken kantaäidistä, mutta jos olette todella kiinnostuneita, internet tarjoaa teille kylliksi tietoa.


Katseen voima on minusta merkittävä. Silmät ovat sielun peili, ja silmät kertovat kantajansa iän. Luotan katseen voimaan suuresti, jopa enemmän kuin sanoihin tai tekoihin. Silmät ovat oma lähteeni noitavoimiin, tai ainakin haluaisin uskoa niin. Loppujen lopuksi, uskostahan tämä kaikki on kiinni.

Niin Vähän On Aikaa vol. 2

Olen laiska. Myönnän. Hmm, tauko tuli inhottavana yllätyksenä (eniten ehkä itselleni), joskin se tuli varmaankin tarpeeseen.

Havahduin maanantaina kamalaan tosiasiaan. Lomaa oli kulunut kauan, liikaakin. Vikko, kolme, viisi, seitsemän viikkoa oli kulunut ja edelleenkin turvauduin vielä viime viikolla siihen, että nythän on kesä, ja sitä jatkuu melkein ikuisuuden. Mutta niin ei ole.

Lisäksi kesän loppuminen tarkoittaa muutakin kuin palaamista ohdakkeiselle opintielle. En voi enää viettää kaikkea aikaani golfkentällä, ja se vie minun ja tuota... erään ihmisen yhteistä aikaa. Tai pikemminkin sitä aikaa, jolloin voin olla hänen lähellään. Nyyhkyäkö? Jeps, samaa mieltä, inhottaa olla näin pehmeä.

Uskoin aina olevani immuuni, jotenkin suojattu liioilta tunteilta. Mistä tahansa tilanteista saattoi selvitä silmät kuivina ja suu tiukkana viivana. Nykyään minua itkettää usein ja kävelen pää roikkuen. Ehken olekkaan niin immuuni kaikelle, mitä olen halunnut uskoa.

Ihmisten menettäminen on inhottavaa, pienetkin menetykset alkavat sattua jo todenteolla. Talven tullen menetän golfin, ja saan takaisin lajin, ja sen mukana olevat ihmiset vasta keväällä. Pelkään, että eräs, joka ei ole edes ystävä, vaan lähinnä hyvänpäiväntuttu ja melko ihana näky, lähtee kokonaan talven tullen, ja tälläiset ajatukset masentavat.

Miksikö ruikutan näin paljon? Koska olen minä, ja en voi enää vuodattaa tätä hirveän monelle ihmiselle, niin viattomat lukijani saavat kärsiä. Piristysruiske teille. Ajattelin tarjota teille seuraavalla kerralla täyden pääsyn ajatuksiini, kirjotan niin sanotun ajatustulvan. Ehkä silloin saisin itsekkin niistä selkoa.




Täytyy myöntää, että tämä näky pelasti päiväni, ja monta sen jälkeenkin. Maalla näkee kaikenlaista.

Oodi Varjoille

Oodi varjoille, niille, jotka ovat jo alkaneet haalia valtaa. Sekä niille, jotka arvokkaasti odottavat auringon viime säteiden lähtöä. Niille, jotka odottavat yötä.
Kaikki (?) tietävät tunteen, kun herää yöllä, ja hengarissa roikkunut vaate on muuttunutkin luurangoksi. Tai yöllä avatessa silmät, kirjoituspöytä onkin lihansyöjäetana. Varjot luovat pimeyttä ja vääristävät näön.

Ilman aurinkoa ei olisi varjoja. Ja pimeys onkin vain monimutkainen kudelma niitä. Useimmat varjot, ovat valon puutetta, mutta eivät kaikki. Pieni osa siitä pimeydestä, joka saa lattialle unohtuneet laukkumme näyttämään kuolleelta koiralta, on peräisin suoraan taivalta, kuun pimeältä puolelta, ja tähtien ytimistä.


Itse pelkään pimeyttä, tätä synkeää valoa, joka vie näkökyvyn. En erota, vaaniiko joku huoneen ovella, taikka onko vieraan käsi painautunut ikkunaan. Pienenä valo säikäytti möröt pois, yölamppu loi turvallisen kuplan, jonka sisälle ei paha päässyt. Edelleenkin rippikoulun käyneenä jos pelkään liiaksi Kaunaa sängyn alla, annan lukuvaloni loistaa kirkkaana, eihän se mitään haittakkaan (paitsi ehkä sähkölaskua).

Kuitenkin joskus, rakastan varjoja ja pimeyttä, ne luovat tietynlaisen suoja, ja rumat asiat jäävät varjojen alle. Pimeys tuo lohtua. Poskilla hohtavat kyyneleet ainoastaan kimaltelevat hennosti

Illalla

Illalla, mikä erinomainen otsikko.

Tämä ilta ei mennyt suunnitelmien mukaan. Olin suunnitellut katsovani Harry Potter ja Viisaasten kiven ja syöväni samalla popcornia.

Liian suuret haaveet pienellä tytöllä.

Ensimmäinen takaisku: Ei popcornia.

Ratkaisu: Leikkasin itselleni juustoa, kurkkua ja tomaattia.

Toinen takaisku: Ei Harry Potteria. Etsin kyseistä elokuvaa 15 minuuttia, käänsin koko talon ylösalaisin.
Ratkaisu:Fin-tv auki.

Kolmas takaisku: En löytäny kuumavesipulloani mistään.

Ratkaisu: Soitin äidille ja löysin pullon.
Jalkojani särkee, huone kaaoksen vallassa, sänky täytyy tyhjentää, jotta pääsisin makaamaan, voi kumpa jalkonani ei särkisi... Miksein leffaa löydy, sen pitää olla täällä jossain! Koira ulvoo, sekin pitäisi viedä ulos, mutta en pysy pystyssä...

Loppujen lopuksi olin niin väsynyt ja pettynyt, että melkein purskahdin itkuun. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Laitoin Ipodin soimaan, ja Haloo Helsinki alkoi soimaan...

"Nyt hihnalle laukku, ja viimeinen kuppi naamaan..."

Nostin pääni ylös, tsemi päälle. Heitin tiellä olevat kamat lattialle, otin tarpeelliset asiat lähelle, ja nyt istun sängyssä tietokone sylissä ja kuumavesi pullo jalkojen päällä. Elämä näyttää taas mahdolliselta.

Ikävä kyllä kidutin teitä nyt tälläisella, minulla on kaksi muutakin postausta työn alla, mutta ne vaativat kumpainenkin yhden piirroksen, ja niiden viimeistelyyn minulla ei juuri nyt olla voimia/halua.
Tuota sotkua kadun vielä huomenna pitkään ja hartaasti...

Ps.Tämän päiväiset golfkisat menivät aika mielenkiintoisesti. Pelasin surkeasti, mutta ai että on hauska katsoa ihmisiä, jotka ovat yleensä ah, niin vakavia, ja juotuaan mukavasti muuttuvat kerrassaan ilopillereiksi! (Kisamaksuun kuului myös niin paljon juomia, kuin vain pystyy itseensä imemään.) Sainpas myös Rähinä-lippiksen yhdeltä ilopilleriltä. Samainen mies kutsui minua Lodeksi. Ei ole helppoa nykynuoren elämä...