Uni 8?

Otsikosta:

E n t i e dä

Ä l k ä ä k y s y k ö

E n o s a a v a s t a t a

Näin taas unta viime yönä. Tiedän, ei mitenkään erikoista, mutta se sai ajattelemaan. Uni oli melko taianomainen, täynnä magiikkaa, silloin pelkkää arkea.
Unet ovat outoja, minun eivät ole poikkeuksia, ja muistan nähneeni unta noin viitenä yönä seitsemästä. Rakastan niiden näkemistä, unilla on toinen valtakunta.
Ennen unieni ihmiset olivat satunnaisia. Nykyään, ei niinkään. Yksi ihminen vierailee aina unissani, samapa tuo, mitä ne koskevat, hän häilyy jossain taustalla.
Muutama yö sitten hän katosi taustalta. Hän tuli suoraan luokseni. Uni oli lyhyt, liian lyhyt. Hän piti minua lähellään... Vain piti minua lähellään ja kysyi olenko kunnossa. Hassua, miten noin arkipäiväinen uni voi tuntua niin lohdulliselta.

Palaan viimeöiseen uneeni. Siihen maagiseen ja mielenkiintoiseen. Eräs melko satunnainen ihmien vilahti uneni lävitse, sellainen ihminen, jonka olemassaoloa en ollut edes muistanut. Ja ajattelin häntä huomaamattani koko päivän.
Miksi oikein ajattelin häntä koko päivän? Koska näin hänestä unta, sehän on selvä. Unissahan käydään läpi päivien tapahtumia ja käsitellään tietoja, täysin järkevää.
...mutta hädintuskin olen muistanut hänen olemassaoloaan viime viikkoina...
Ohjailivatko ajatukseni untani?
...vaiko uneni ajatuksiani?

Se, mitä ihmien näkee, ja miksi, nukkuessaan, on yksi niistä mysteereistä, joita ihmiset eivät ole onnistuneet ratkaisemaan. Tänäkin yönä olen oppinut yhden asian: suurin osa tiedosta on pahasta. En siis välttämättä halua tietää, miksi uneni sai minut ajattelemaan outoja koko päivän...

Suomi-Neito

Itsenäisyyspäivä ansaitsee oman postauksensa, vaikka harvemmin miellän itseäni isänmaalliseksi. Koulun juhlassa lähinnä naureskelin, ja kaupungin partiolaisten lipunnostossa keskityin vain omaan kurkkukipuuni. Henkevää.

Päivä ei jatkunut sen isänmaallisemmin, maalatessani muutaman tunnin. Maalatessa kuitenkin sydän lepää. Sielu lopettaa tempoilun ja saatan hengittää vapaasti. Silmäni näkevöt vain värejä ja hetkellistä kauneuden ja rumuuden tanssia.

Myöhemmin iltapäivällä toteutin omaa itsenäisyyspäiväperinnettäni. Ei tavallaan liity aiheeseen, mutta välttämätön asia on katsoa Muumipeikko ja pyrstötähti. Muistaan lapsuudesta kyseisen elokuvan itsenäisyyspäivän elokuvana, ja en riko vieläkään perinnettäni. Elokuva on minulle nolostuttavan rakas, osaan suurimman osan repliikeistä ulkoa, ja etenkin Nuuskamuikkusen ja Nipsun äänet ovat huomattavasti paremmat, kuin tv-sarjassa. Myös animaatio on yksinkertaisesti vain kaunis. Maisemat, värit, maailma. Elokuva antaa rauhaisan tunteen. Pois Tuntemattomat sotilaat ja muut sotaelokuvat! Minulla on omat perinteeni.

Tosin, paraikaa yöpöydälläni on auki Väinä Linnan Tuntematon Sotilas. Annan kirjalle arvoa, se saa myöhemmin täysin oman blogimerkinnän. Hectorin Suomi-Neito ja Tuntematon Sotilas onnistuivat kuitenkin antamaan minulle sitä paljon puhuttua isänmaallisuutta. Vapaa maa, se on paljon, enemään kuin olisi muutama sata vuotta sitten osattu toivoa.
Kliseistä, mutta ehkä se minulle sallitaan. Olen pasifisti, en hyväksy sotaa, mutta minun on pakko kunnioittaa niitä, jotka uhrasivat itsensä ei vain "herrojen" käskystä, vaan meidän kaikkien vuoksi.

Meillä on oma maa, nyt meidän täytyy enää vain pitää siitä huolta.

"Hei hei Suomi-neitonen hei!
Paljon siedät, vaikka tiedät, ketkä neitsyytes vei!
Nyt vain miehet nuo viskin huoneissaan juo ja laulaa:
"Siunattu on ruumiisi tuo, siunattu on ruumiisi tuo..."

Kaipuu

Tänään tunsin itseni aivan sotaveteraaniksi, kuten ystäväni ystävällisesti huomautti. Pyöräillessäni henkeni hädässä kouluun, kaaduin viimeisellä tienylityksellä ja liu'uin juuri koulun portille. Itsetunto sai kunnon kolauksen, sekä moni muukin paikka. Paikalla oli myös yleisöä, tosin se käsitti yhden kiltin sielun, joka vielä auttoi minut sisälle. Seuraavalla välitunnilla kävin laitattamassa ranteisiini tukisiteet illan golftreenejä varten ja nilkutin koko päivän.

Kaipaaminen on kamalaa, on hirveää kaivata asiaa, jota ei ole ollutkaan, mutta vielä enemmän jotakin, minkä on menettänyt, tai minkä voisi saada. En kehtaa kertoa edes enempää.

Nyt on kumman rauhallinen olo, vaikka ranteet haittaavat kirjoittamista, ja treenit menivät huonosti. Sain sytytettyä huoneeseeni muutaman kynttilän, joulukuun alun kunniaksi. Vaikka ei tunnu siltä, että joulu olisi lähellä. Lahjoja ei vielä ole, ja suunnitelmatkin ovat hakusessa. Mutta se kaikki lähtee kynttilöistä.
Kohta aloitan villasukkien kutomisen ja jonkun elokuvan katselun läppäriltä. Olen nolife, ja se ei tee minulle hyvää, mutta antaa olla. Nyt on sentään joulukuun ensimmäinen päivä. Sitä sietää juhlistaa, enhän uskonut selviäväni edes tänne asti.


Karua, vaikka tuon pingviiniraiskan tilanne tuntuu välillä liiankin tutulta.

Ikävä

Minulla ainakin oli, en tiedä teistä. Päätin pitää taukoa, kaikesta loppujen lopuksi rakkaasta, joka oli käynyt vaikeaksi. Piirtämisestä sekä kirjoittamisesta. Ajattelin antaa itselleni tilaa näiden suhteen. Istuin koneen ääreen joka ilta ja petyin. Tekstiä ei vain tullut. S-postivaihtoni kärsi, päiväkirjani, mutta minusta blogini eniten. Mitä kauemmin olin kirjoittamatta, sitä helpompi oli lykätä se tietoisuuden tuolle puolelle. Tänään aika tuntui kuitenkin kypsältä. Ja tässä tämä nyt on. Ei mitään ihmeellistä, viisasta taikka taitavaa, mutta se on jotakin. Minä olen tässä.

Minulla oli ikävä tätä, nähdä mustaa valkoisella, luoda sanoja ja merkityksiä, yksiä minulle, toisia teille.
VAROKAA RAAKOJA MANGOJA
-lukee eräässä pinssissä, tuttuni laukussa. Tekstin voi ymmärtää neljällä tavalla, itse tajusin sen vasta huomautuksen jälkeen. Kuka tietää, ehkä joku voi mieltää tekstissäni jotakin, mitä itse en olisi tullut ikinä itse edes ajatelleeksi.



Kirjoittamisen halun herätti eräs kappale. Kuunnellessa tulee samalla sekä iloiseksi ja surulliseksi, mutta ennen kaikkea haavoittuvaiseksi. Sekä vahvaksi, kuin pystyisin jälleen katsomaan maailmaa. Vastakohtia, mutta silti niin lähellä toisiaan. En halua paljastaa sitä, silloin taika katoaisi ja jäisin jälleen pimeään, kun vieraat veisivät kynttiläni mukanaan.

Ei Tänään

Ei tänään, kyllä huomenna ehtii. Ei tänään, mitä väliä.
Melko yleisiä lauseita allekirjoittaneelle nykyään.
En jaksa tehdä läksyjä, huomenna on kuitenkin yhdeksän aamu.
Miksi lukea kokeisiin, onko arvosanoilla merkitystä?
Maalauksen voi yhtä hyvin aloittaa myöhemminkin, tämäkin urakka on vielä kesken.

Ihan kuin nykyään elämä olisi pelkkiä keskeneräisiä projekteja, tee tämä, tee tuo. Ja jokainen tehtävä on edellistä vaikeampi. Joka iltaiset venyttelyt ovat lastenleikkiä päiväkirjan, saati sitten blogin kirjoittamiseen verrattuna. Tuhertelu voittaa maalauksen aloittamisen kuusi nolla, ja parasta tekemistä on kutominen, aivot voi samantien heittää narikkaan.
Olen yrittänyt siivittää tekemistä erilaisilla ruttineilla. Venyttely on rutiini, ja lähes ainoa.

Marraskuuni on täynnä. Yksi vapaa perjantai. Yksi vapaa lauantai, syntymäpäiväni. Yksi vapaa sunnuntain, isänpäivä. Mitä on tapahtunut, eikö marraskuun pitäisi olla kuolemankuukausi? Haloo lama ja kiireettömyys mihin jäit? Toisaalta olo on helpottunut, nyt tietää, että koko marraskuu ei mene suklaata mässäten.

Käskystä kijoittaminen on vaikeaa, tavallaan. Äidinkielen kirjoitelmat syntyvät kuin vettä vaan, koska on pakko, kirjoittaminen on ihanaa, mutta ilman kannustetta tekstiä ei synny. Hankalaa, jos tekstin aikaan saaminen kerta on ah niin helppoa, miksi pitää pakottaa itsensä koneen ääreen?
Piirtäminenkin kangertelee. Kun pääsee alkuun, työ muuttuu rentouttvaksi ajanvietteeksi. Piirtäessä keskittyy, mutta hyvällä tavalla. Sama pätee tanssiin, virheet eivät haittaa. Saa uskaltaa, voi yrittää.

Viihdytän teitä jälleen Staminalla, olen virallisesti koukussa.
Kaipa tämä biisi on piristysruiske.

Ei tässäkään tekstissä ollut mitään pointtia, puhdasta terapiaa.

Hectorock I

Nyt se on tapahtunut. Tiesin näin käyvän, myönnän sen. Äskeinen otsikko ei ole Hectorin kappale, vaan albumin nimi. Olen rikkonut kaavan, ja nyt siitä laistaminen alkaa olla jo aivan liian helppoa. Kuitenkin, ajattelin esitellä suosikkini levynkansista. Jep, ei musiikin, vaan puhtaasti kuvituksen perusteella. Lista tulee hiukan heittämällä, ja tietenkin unohdan puolet ihanista ja kauniista, ja kadun valintojani huomenna, mutta näillä kansilla on merkitystä.

V
Cat Stevens, Remember

Kai kannessa on ollut jotain mielenkiintoista, väreineen ja maisemineen, kun siitä on yrittänyt saada selvää Ipodin pieneltä ruudulta. On vieläkin.
Suosittelen:Wild World Eläytyminen iskee kerta toisensa jälkeen ja kappale on ollut kovassa kulutuksessa.

IV
Metallica, ...and justice for all

Lady Justicen hahmossa on jotain käsittämättömän kiehtovaa ja kansi kuvaa hyvin levyn ideaa.
Suosittelen: One Levyn kauhein ja kaunein kappale, joka itkettää aina. Ketä ei satuttaisi ajatus nuoresta pojasta, joka on vankina käyttökelvottomassa kehossaan, pelkkä tietoisuus kanssaan?

III
Scandinavian Music Group, Missä olet Laila?

Ei tietoakaan, mistä levyn nimi tulee, saati sitten kuva. SMC on joka tapauksessa ensimmäisiä suomalaisia bändejä, jotka ymmärsivät käyttää eläimiä levyjenkansissa. Kuva on ihanan näköinen lämpimine sävyineen, Bambi pääosassa.
Suosittelen: Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana Vastakohdat täydentävät toisiaan, ja kuunnellessa tekee mieli tanssia.

II
Hector, Ensilumi Tulee Kuudelta

Kuva on ihanan seesteinen, ehdoton suosikkini Hectorin kansista. Tässä on jotakin taianomaista, aivan kuin hahmo hohtaisi omaa valoaan...
Suosittelen: Hitto, tämä on vaikeaa, mutta mennään kappaleella Ihmisyyden Sirpaleet (Pienille Kuolemaantuomituille) Järkyttävän surullinen ja säikäytti allekirjoittaneen järjiltään, kun hiljaisen laulun jälkeen, ennen kertosäettä, rakas Heke yltyy vetämään kunnon Wwoowowowowowww:it.

I
Mastodon, Leviathan

Bongasin kannen veljeni taustakuvasta, ja jäin koukkuun. Kaikessa kauneudessaan ja myyttisyydessään kuva on katseenvangitsija. Värienkäyttö on voimakasta, ja samoin aihe. Esteettisesti kuva vain iskee silmään ja jämähtää verkkokalvoille. Säälittää melkein, etten ole ikinä kuullut levyltä ensimmäistäkään kappaletta. Mitenköhän musiikki vaikuttaisi, jos pelkkä kansi on onnistunut tekemään lähtemättömän vaikutuksen?

Illat Pitenee

Tätä otsikkoa ei tarvinnut miettiä, saati sitten hakea. Olen säästänyt tätä pidemmän aikaa, ja toivottavasti teksti on osuvien sanojen arvoinen (,mitäköhän tuokin mahtoi tarkoittaa..).

Illat pitenevät ja valo katoaa. Leviathan syö tarujen mukaan auringon ja maailma pimenee. Miten tässä kävi näin? Kesä loppui ja päivät katosivat. Edessä on vain lohduttomia kuukausia täynnä yksinäisyyttä ilman tärkeitä ihmisiä. Kuluneen viikon aikana piipahdin muutaman kerran golfkentällä. En sen enempää, ja olen huomannut seuraelämäni on kutistuneen facebookiin, blogiin, sekä varsin piristävään sähköposteiluun parhaan ystäväni kanssa. Huvinsa kullakin.

Minä kaipaan kesää ja huolettomia tunteja auringossa, nurmella. Lähenevä talvi tuntuu ylitsepääsemättömältä esteeltä, vaikkakin treenaus jatkuu hallissakin. Silti olen menettänyt valon hälvetessä jotakin, ja lohduton kuiskaus kertoo pääni sisällä: "Et saa sitä enää takaisin."
Minä tarvitsen jonkun, joka kertoo, että pystyn siihen. Tukee tarvittaessa ja sanoo aina oikeat sanat. Etten ole yksin, ja minun pitää vain rauhoittua. Hermostun helposti ja tulen surulliseksi. Suutun itselleni, en taaskaan ollut tarpeeksi hyvä. Siksi, jos tätä ihmistä ei ole, elämä on toisinaan raskasta.



Mitä pitäisi tehdä, kun sängystä nouseminen on vaikeaa? Kun kirjoittaminen menettää merkityksensä ja huomaa jälleen olevansa tunteiden tuuliajolla? Onko suruun lääkettä, voinko ostaa pullotettua iloa?

Kuluneelta tet-viikolta olisi ainakin voinut kerätä iloa talteen. Lukuisat ihanat hetket ala-asteella kolmen saman luokan pojan kanssa ovat olleet ainakin naurun täytteisiä. Myönnän, minun tulee ikävä lukuisia metsässä samoiluja Villen kanssa. Ja ykkösluokkalaisten kyyditsemistä reppuselässä. Sekä bändinimi-kisoja, vapaita tunteja ja iloa. Pitkästä aikaa en antanut surun viedä ja saatoin nauttia viikosta. Perjantaina sattuneesta syystä puoli päivää kului hitusen surkeissa tunnelmissa, ja aika mielenkiintoista on , että pojat huomasivat sen. Kuulemma en saisi mököttää, minun pitäisi tehdä jotain muutakin kuin hengittää. Kuinka liikuttavaa, ehkä hekin hetken verran välittivät (joopajoo, toiveajattelua.)

En osannut purkittaa onnea, joten toivottavasti jonkin vie minut pois varjoista, takaisin valoon ja kesäiselle ruohikolle.

Juodaan Viinaa

Rakastan omia otsikoitani, kuinka itserakas olenkaan.

Lääkeet kitaan ja asiaan. Eilen olivat golfkentän päätöskaronkka. Eli isojen kisojen jälkeen syötiin hyvin (tarjolla oli pelkkiä erilaisia makkaroita, joten minä söin vain suklaata) ja jaettii palkinnot (koska kaikki olivat tuoneet palkinnon, ihmiset saivat hakea niitä pöydältä paremmuusjärjestyksessä).

Jossain vaiheessa kun parhaat ihmiset (luen tähän tottakai myöskin itseni) istuskelivat ties kuinka monennet olueet edessään, samassa pöydässä, otin piirroslehtiöni esiin ja aloin piirrellä. Epävirallinen opettajani, minun kokoiseni ja kaksi kertaa suuremmat silmät omaava mies, joka oli jo juonut kokoonsa nähden tieteellisesti mahdottoman määrän, käski minun näyttää hänelle piirrokseni. No, mikäs siinä arkojen sivujen yli pomppiessa ja lopulta saavuttiin viimeisimpään, keskeneräisen Kari Ketosen kuvan luokse. Täytyy tunnustaa, etten ota kritiikkiä hyvin vastaan, vaikka itseäni voin soimata enemmän kuin voisi ymmärtää. Ja kun tämä ihana ihminen alkoi ladella kuvan selviä virheitä, lopputulos oli se, että istuimme melkein tunnin kylki kyljessä pöydässä ja hän auttoi minua piirtämään kuvan valmiiksi. Kumpikohan oli ärsyttävämpää, hänen arvostelunsa, vaiko se, että hivenenkin juotuaan, hänen silmistään ja näöstään oli todella apua. Ilman häntä, kuvasta olisi tullut rutkasti huonompi.


En aio laverrella enempää. En aio kertoa, kuinka istuin pitkään yksin pöydässä leikkimässä liekillä kun... no en aio sanoa mitään. En myöskään aio kertoa, kuinka paljon loppujen lopuksi sain piirroksillani huomiota. Saati sitä, miten Ketonen vaikuttaa minuun nykyään. En kerro myöskään siitä, kuinka vanhempani tuntuvat ajattelevan, että jokainen mies, joka sietää minua minuutinkin kauemmin haluaa suurinpiirtein raiskata minut. Vai eikö minua kestä ilman viinaa? Siksikö kentällä niin monillakin on tauolla iso olut edessään? Onko tämä vastaus siihen, miksi kukaan muukin, kuin harva ja valittu ihmien muistaa lauantai illasta mitään? Onko-?

Jaahas, lääkkeet. Taidan lopettaa tältä illalta, muistuttakaa nyt herrantähden joku, että seuraavalla kerralla kirjoitan jostakin järkevästä aiheesta.