Illat Pitenee

Tätä otsikkoa ei tarvinnut miettiä, saati sitten hakea. Olen säästänyt tätä pidemmän aikaa, ja toivottavasti teksti on osuvien sanojen arvoinen (,mitäköhän tuokin mahtoi tarkoittaa..).

Illat pitenevät ja valo katoaa. Leviathan syö tarujen mukaan auringon ja maailma pimenee. Miten tässä kävi näin? Kesä loppui ja päivät katosivat. Edessä on vain lohduttomia kuukausia täynnä yksinäisyyttä ilman tärkeitä ihmisiä. Kuluneen viikon aikana piipahdin muutaman kerran golfkentällä. En sen enempää, ja olen huomannut seuraelämäni on kutistuneen facebookiin, blogiin, sekä varsin piristävään sähköposteiluun parhaan ystäväni kanssa. Huvinsa kullakin.

Minä kaipaan kesää ja huolettomia tunteja auringossa, nurmella. Lähenevä talvi tuntuu ylitsepääsemättömältä esteeltä, vaikkakin treenaus jatkuu hallissakin. Silti olen menettänyt valon hälvetessä jotakin, ja lohduton kuiskaus kertoo pääni sisällä: "Et saa sitä enää takaisin."
Minä tarvitsen jonkun, joka kertoo, että pystyn siihen. Tukee tarvittaessa ja sanoo aina oikeat sanat. Etten ole yksin, ja minun pitää vain rauhoittua. Hermostun helposti ja tulen surulliseksi. Suutun itselleni, en taaskaan ollut tarpeeksi hyvä. Siksi, jos tätä ihmistä ei ole, elämä on toisinaan raskasta.



Mitä pitäisi tehdä, kun sängystä nouseminen on vaikeaa? Kun kirjoittaminen menettää merkityksensä ja huomaa jälleen olevansa tunteiden tuuliajolla? Onko suruun lääkettä, voinko ostaa pullotettua iloa?

Kuluneelta tet-viikolta olisi ainakin voinut kerätä iloa talteen. Lukuisat ihanat hetket ala-asteella kolmen saman luokan pojan kanssa ovat olleet ainakin naurun täytteisiä. Myönnän, minun tulee ikävä lukuisia metsässä samoiluja Villen kanssa. Ja ykkösluokkalaisten kyyditsemistä reppuselässä. Sekä bändinimi-kisoja, vapaita tunteja ja iloa. Pitkästä aikaa en antanut surun viedä ja saatoin nauttia viikosta. Perjantaina sattuneesta syystä puoli päivää kului hitusen surkeissa tunnelmissa, ja aika mielenkiintoista on , että pojat huomasivat sen. Kuulemma en saisi mököttää, minun pitäisi tehdä jotain muutakin kuin hengittää. Kuinka liikuttavaa, ehkä hekin hetken verran välittivät (joopajoo, toiveajattelua.)

En osannut purkittaa onnea, joten toivottavasti jonkin vie minut pois varjoista, takaisin valoon ja kesäiselle ruohikolle.

Juodaan Viinaa

Rakastan omia otsikoitani, kuinka itserakas olenkaan.

Lääkeet kitaan ja asiaan. Eilen olivat golfkentän päätöskaronkka. Eli isojen kisojen jälkeen syötiin hyvin (tarjolla oli pelkkiä erilaisia makkaroita, joten minä söin vain suklaata) ja jaettii palkinnot (koska kaikki olivat tuoneet palkinnon, ihmiset saivat hakea niitä pöydältä paremmuusjärjestyksessä).

Jossain vaiheessa kun parhaat ihmiset (luen tähän tottakai myöskin itseni) istuskelivat ties kuinka monennet olueet edessään, samassa pöydässä, otin piirroslehtiöni esiin ja aloin piirrellä. Epävirallinen opettajani, minun kokoiseni ja kaksi kertaa suuremmat silmät omaava mies, joka oli jo juonut kokoonsa nähden tieteellisesti mahdottoman määrän, käski minun näyttää hänelle piirrokseni. No, mikäs siinä arkojen sivujen yli pomppiessa ja lopulta saavuttiin viimeisimpään, keskeneräisen Kari Ketosen kuvan luokse. Täytyy tunnustaa, etten ota kritiikkiä hyvin vastaan, vaikka itseäni voin soimata enemmän kuin voisi ymmärtää. Ja kun tämä ihana ihminen alkoi ladella kuvan selviä virheitä, lopputulos oli se, että istuimme melkein tunnin kylki kyljessä pöydässä ja hän auttoi minua piirtämään kuvan valmiiksi. Kumpikohan oli ärsyttävämpää, hänen arvostelunsa, vaiko se, että hivenenkin juotuaan, hänen silmistään ja näöstään oli todella apua. Ilman häntä, kuvasta olisi tullut rutkasti huonompi.


En aio laverrella enempää. En aio kertoa, kuinka istuin pitkään yksin pöydässä leikkimässä liekillä kun... no en aio sanoa mitään. En myöskään aio kertoa, kuinka paljon loppujen lopuksi sain piirroksillani huomiota. Saati sitä, miten Ketonen vaikuttaa minuun nykyään. En kerro myöskään siitä, kuinka vanhempani tuntuvat ajattelevan, että jokainen mies, joka sietää minua minuutinkin kauemmin haluaa suurinpiirtein raiskata minut. Vai eikö minua kestä ilman viinaa? Siksikö kentällä niin monillakin on tauolla iso olut edessään? Onko tämä vastaus siihen, miksi kukaan muukin, kuin harva ja valittu ihmien muistaa lauantai illasta mitään? Onko-?

Jaahas, lääkkeet. Taidan lopettaa tältä illalta, muistuttakaa nyt herrantähden joku, että seuraavalla kerralla kirjoitan jostakin järkevästä aiheesta.

Kaipaava Haavanlehtinen

"Mä tahdon olla outo,
poiketa massasta
Mä tahdon juosta lujaa,
ja nauttia sateesta

Mä en tahdo kiroilla,
enkä suuttua kaikesta
En halua enää luovuttaa,
tai rämpiä kadun loskassa

Mä tahdon lentää,
ja laulaa kauneimmin
Mä haluan vain elää,
ja fiilistellä useemmin"

Äidinkielen läksyn tehtävänanto: Kirjoita omalla murteellasi runo, mitä sinä tahdot, ja mitä et tahdo.

Jaahas, tuosta päätellen minusta ei ikinä tule runoilijaa, saatika sitten edes kirjailijaa. Unelmani on nykypäivinä konkreettinen, sillä ajattelin osallistua koko Suomen laajuiseen kirjoituskilpailuun. Aihe: kirjoita unelmasi.

...just joo, miksei samantien luento Mariaanien haudasta stadislangilla. Pääpalkinnot eivät niinkään kiinnosta, mutta 20 parasta tekstiä julkaistaan yhteisenä kirjana. Nähdä oma sana painettuna...
Tarkkaan hiottu, monta kertaa tarkastettu Hopeaneitoni sivutti aiheen täysin. Ei siitä sitten enempää. Uutta putkeen, jos jatkuu samaa rataa, saan kohta lähettää kustantajalle täysin oman novellikokoelman.

Rakas ystäväni Henna saa osakseen kokonaan kunnian siitä, että jälleen olen löytänyt uuden palvottavan kaksilahkeisen. Kun katsoo koko yön Vedetään Hatusta -videoita Red Bullin voimalla, ihastuu Kari Ketoseen pakostakin. No, Ketonen pääsee listan jatkoksi muutaman muunkin joukkoon. Ärsyttää tälläinen, tuntee itsensä pakostakin horoksi.
Minä kaipaan omaa kultaa, sellaista, joka kuuntelisi kaiken, mitä haluaisin sanoa ja välittäisi silti. Sellaista, josta voisin myös välittää, ja en kaipaisi enää niin paljoa. Minulla oli sellainen ihminen. Ihminen, joka oli todella tärkeä. Omaa syytäni, ettei ole enää.


Tälläisen vuodatuksen jälkeen alkaa tuntua typerältä. Pitäisi pysyä randomeissa aiheissa, ei sielua tarvitse avata.
Ainakaan useammin kuin kerran viikossa.

Epitaph (Tuulet Kirkuu Hautoihin)

Pelko on epämiellyttävä tunne tai ennakkoaavistus vaarasta, kivusta tai yleensäkin jostakin epämiellyttävästä asiasta. Pelko voi liittyä myös ahdistukseen. Se on eräs alkukantaisimpia tunteitamme. Se esiintyy useilla eläinlajeilla ja pelkoreaktiotkin ovat hyvin samanlaisia (jähmettyminen, pakeneminen jne.).

Näin sanoo Wikipedia aiheesta. Kauhuelokuvat, pimeät hautuumaat, ihmissudet, hämähäkit, kuolema. Pelko -> kauhu -> täydellinen paniikki.

Jotta päästäisiin sopivaan tunnelmaan, naputtele kiltisti seuraavia linkkejä ja anna pelon viedä sinut.

Vasta lämmittelyä

Ei tässä vielä mitään...

Polttaa polttaa...

Pelottaako?


Kyllä, niin minuakin.

Pelkään itse niin montaa asiaa, ja niin paljon. Välillä on raskasta elää, kun hiustenkuivaajan ääni karmii ja ei uskalla edes ajatella Kaunan kuvaa.

Minä pelkään:

...käärmeitä. Paljon, erittäin paljon. Olen nähnyt muutaman käärmeen golfkentällä, ja aina tietyillä paikoilla kävellessäni, tuijotan maahan. Pelkään näkeväni ohuen nauhan ruohikossa, ja pelkään, etten näe. En osaa sanoa, miksi käärmeet aiheuttavat sellaisen reaktion. Viimeksi kun näin käärmee, kiljuin, aloin juosta ja melkein purskahdin itkuun. Hei, olen tyttö 15v.
Jos tv:ssä näkyy käärme, minun on pakko nostaa jalkani ylös. Istun tälläkin hetkellä jalkojeni päällä. Nään n. kerran muutamassa kuukaudessa unia käärmeistä. Kävelen tietä pitkin, ja yhtäkkiä kaikkialla on pieniä, mustia käärmeitä. En tiedä mihin astuisin, koko maa elää. Päivä paistaa, nurmella on voikukkia, ja minä olen keskellä painajaista.

...kauhuelokuvia. Hysteeriaan asti. Kauna, Hohto ja Saw aiheuttavat minulle paniikin. Pelkkä maininta, kuva, musiikkii ja minun täytyy jo sulkea korvat ja pyytää lopettamaan. Kaikista pahinta on, että kauhuelokuvat kiinnostavat minua suuresti. Olen siis nähnyt niitä jonkin verran, ja katson aina uusia omaa typeryyttäni. Tästä johtuen en pidä yksin kotona olosta, enkä hiustenkuivaajan äänestä. Vilkuilen olkani ylitse ja nukun toisinaan valot päällä.

...kuolemaa. Omaani, läheisten. Ajattelen kyseistä aihetta aivan liikaa. Taannoin eräs näyttelijä, Asko Sahlman kuoli moottoripyöräonnettomuudessa. Mies oli tuttu Ihmisten Puolueesta vasemmistolaispunkerona, ja hahmo oli suosikkini. Vaikka en ollut ajatellut melkein ikinä kyseistä ihmistä, huomasin itkeväni kuultuani uutisen, ja vieläkin tulen surulliseksi. Ajattelen, millaista olisi, kun pyörä lähtisi luisuun ja ehtisi ajatella vain: EI. Itkettää vieläkin. Toinen tapaus sattui Raumalla, kymmenvuotias tyttö kuoli liikuntatunnilla, kun luistin viilsi haavan solisluun alapuolelle. Ajatelkaa lasta, joka lähtee aamulla kotoa, äiti muistuttaa luistimista vielä ulko-ovella. Se lapsi ei enää ikinä nähnyt äitiään...Kuka tahansa voi kuolla miten vain, koska tahansa.


Sen jälkeen, kun koirani kuoli jäädessään auton alle, olen tullut jotenkin hysteeriseksi kuoleman suhteen. Jos äitini ei ole palannut jumpasta vartin sen loppumisen jälkeen, alan pureskella kynsiäni ja laskea sekuntteja. Isä on lähtenyt koiran kanssa ulos, ja on viipynyt jo puolitoista tuntia. Kännykkä käteen ja alan soitella ympäriinsä. Säälittävääkö? Kyllä, samaa mieltä.

Pelot ovat joko järkeviä, tai järjettömiä. On tiettyyn pisteeseen asti aivan ymmärrettävää pelätä kuolemaa. Käärmeitäkin. Mutta kauhuelokuvien pelko, joka on minulla niin voimakas, on järjetön. Tiedän sen, mutta en suostu ymmärtämään sitä.


Ok, nyt karmii, unilelu taisi päästä viereeni täksi yöksi...

Yksi Pieni Ihme

Yllättäen, kaiken pahan ja ikävän keskeltä, löytyy jotain, joka saa hymyilemään. Pieniä ihmeitä elämässä.

Muutama viikko takaperin lauantaina sain ilon viihdyttää golfproni lasta. Zara on n. 6v. ja äärimmäisen suloinen tapaus. En muista, koska viimeksi hymy säilyi kasvoillani niin kauan putkeen. Kuitenkin, päädyimme lopulta piirtelemään ja aina kun löydän sivut, joille Zara on taiteillut, tulen pakostakin hyvälle tuulelle!

Ostin jälleen uuden kirjan, jo toinen löytö muutaman viikon sisällä. Ensimmäinen ostos: Tarkoitettu, oli upea teos, joten seuraavaa odotellessa.
Hankin uuden pipon, Maidenin logolla. Rakastan sitä jo nyt, ja kyseinen päähine on jo toinen kyseiseltä ihmiseltä ostettu. Hyvin kulkee.

Aloitin jälleen villasukkien kutomisen, ja olen saanut viikon sisällä aikaseksi yhdet turkoosit perussukat, ja yhden, ihastuttavan suloisen tekeleen. Langan nimi on Noki, ja värit vaihtelevät violetista siniseen ja kastanjanruskeasta likaisen vihreään.

Löysin kirjastosta vihdoin ja viimein Anni Swanin sadut, ja pääsen vihdoi perehtymään idolini (Hectorin) lapsuuteen. Hänelle ja hänen sisaruksilleen kun luettiin kyseisiä satuja rangaistukseksi.

Tajusin löytäneeni uskomattoman kauniin sanan. Siluetti (,tai silhuetti).
Toiset kauniit sanat, sävel ja kyynel, kalpenevat tämän rinnallan. Siluetti, silhuetti, silhouette...

Näkisinpä ihmeen, kesäyönä...

Ei Mittään (Työttömän Arkiviisu)

Ei mitään erityistä, joten puhelen hetken pelkkää leipää ja siinä se. En pysty yhdeltätoista, kamalassa univelessa parempaan.

Todisteita univelasta:

• Minun pitäisi piirtää Hectoria, ja sen sijaan kudon villasukkia.
  
• Tai oikeastaan minun pitäisi kirjoittaa blogiini.
• ... mutta pelaan sen sijaan Angry Birdsiä.
• ... ja popitan.
• Olen liian väsynyt mennäkseni nukkumaan.
• En keksi järkevää postauksen aihetta.
• Tai ok, keksin, mutten jaksa toteuttaa.
• Olen syönyt sukkapuikkoa n. puoli tuntia ja kerroin sen juuri exälleni mesessä.

Oikeastaan tämä on aika perustoimintaa, mutten kehtaa myöntää sitä.

Historian tunnilla päädyin tekemään ryhmätyötä poikaporukassa. Lopputulos: Kaksi poikaa tekee koko tunnin otsikon luonnoksia, minä ja viimoinen poika ompelemme. Luovuutta on kaikkialla. Luovuuden taidonnäyte on ommella omat sormensa yhteen ja hirttää niihin Nuuskamuikkuseni, minun avustuksellani. Kaksi sanaa: so cool. Opettaja ei tosin ollut samaa mieltä, odotti minulta kuulemma enemmän. Jälleen jos käyttäisin hymäreitä, äxdee komeilisi tässä kohdin.



Sain viettää tänään jumalaiset puolitoista tuntia yksin kuviksen luokassa. Kaikki muut lähtivät katsomaan taidenäyttelyä, mutta ihana kuviksenopeni oli heikkona hetkenään luvannut, että saan viedä maalaukseni tänään päätökseen. Olin mitä parhaimmalla tuulella, kunnes tajusin tuhonneeni koko maalauksen (ainakin omasta näkökulmastani.) Syvää tuskaa, mutta ehkä pystyn elämään tämän kanssa.

Olen kutonut koko illan ja sormet alkavat jo pikkuhiljaa kramppaamaan. Mutta hah, sukkapuikko siirtyi suustani korvan taakse! Minähän edistyn.

Nuoruus

On hassua. Samaan aikaan täysin hallittavissa olevaa elämää, mutta toisaalta pelkkää tunteiden, tapojen ja tekojen pyörrettä, joka imaisee sisäänsä. Kun se on alkanut, ei pyörrettä voi pysäyttää. Mistäköhän se alkaa? Varmastikaan ei ensimmäisistä kuukautisista tai ala-asteen päättymisestä. Sen on pakko olla jotein hienovaraisempaa, jotain kummallista ja kiihdyttävää. Kuin voikukan hahtuvat, tuuleen puhalletut toiveet.
Riita, tiivis katse, yksi hipaisu poskella. En tiedä oman nuoruuteni alkua. Kuitenkin se on jo vauhdissa, peruskoulun viimeinen luokka, arvojen muokkaantuminen... muutokset pyörittävät hammasrattaita ja kaikki liikkuu. Mutta pysähtyyköhän tämä lopulta koskaan?



Jotenkin tämän kaiken myötä, on syntynyt riittämättömyyden tunne. En kelpaa, en ole kaunis, en viisas, en kiltti hauska, tai oikeasti omaperäinen. En loistava tanssija, en edes kelvollinen golfari ja kynäkin kädessä vain kopioin. En luo uutta. Kirjaimiakaan ei synny aina, ja väkinäiset lauseet pitää pakottaa ulos. Ja mitä siitäkin syntyy?
Silti pimeydessä on aina myös valoa, ja löytyy jotakin ajattelemisen arvoista.

Eräs piirrokseni onnistui harvinaisen hyvin, kasvot tunnistaa, ja mallikin antoi vain kasvojen muodon ja piirteiden paikan. Ilmeet ja katseet löytyivät selkärangasta ja olen ylpeä. Kasvot, ja ihminen ovat minulle tärkeät, mutta sattunaista syistä en lisää tänne kuvaa. Muutaman sanan vain; silmät olivat ensimmäiset, jotka sain hymyilemään.

Tanssi on onneksi taas alkanut. Jos kaikki on mennyt koko päivän päin persettä, niin kaikki on hyvin edes tunnin ajan, kun voi ajatella vain vartalon, käsien ja jalkojen liikettä. Tanssi merkitsee minulle paljon, ja vain silloin tunnen olevani todella kaunis.

Hallitsen itseni nykyään paremmin. Ainakin tunteeni. Pystyn näkemään hyvännäköisen miehen ihastumatta heti pintapuolisesti. Plussaahan sekin on, en siis ole täysi narttu. Jos minua itkettää, voin vain etsiä läheltä pisteen, johon katsoa tarpeeksi kauan, kunnes tunne on mennyt ohitse. Kaikkea ei voi näyttää muille, pitää vain purra hammasta. Hah, hampaat, saan taas uudet raudat! Tämän kertaiset ovat pohjanoteeraus. Kulmahampaasta kulmahampaaseen kulkevat ohut lanka pysyy suussani, kunnes on 22v. On se elämä ihanaa...

Nuoruus on liian paljon ja liian nopeasti. Liikaa tunteita ja itkua, liian paljon tietoja ja liikettä. Ahdistava määrä velvollisuuksia ja vapautta, mutta siltikin aivan liian paljon vankeutta. Elämän virta tulvii ennen asettumista. Kaikki lähtee käsistä ennen kuin saa taas jostakin kiinni...

Kuitenkin, kuka sanoo, että vaihtaisin tätä mihinkään?

Tää On Mun Stadi

Tiistai oli omistettu kameralle. Päivän aikana tuli otettua noin 130 kuvaa tunnin aikana. Kuviksen tuplatunti oli varattu kaupungin muistokohteuden kuvaamiselle. Kuvisluokassa odottava, keskeneräinen maalaus sai minut suhtautumaan nahkeasti koko hankkeeseen. Halusin vain maalata, ja siitä huolimatta piti raahautua keskustaan, josta saisi lähteä vasta puoli neljältä. Selostuksen jälkeen päästiin alkuun, ja parin tutun kanssa kierreltiin pitkin ja poikin, ikuistamassa kaupunkia. Jokainen taplasi tyylillään, minulla oli omani.

Eli, tää on mun käpykylä-Stadi:

Vanha kaupungintalo katutasosta. Toistaiseksi en ole vielä kertaakaan vajonnut näin alas kuvia otteassa. Kirjaimellisesti.

Ottaen huomioon, että olen tyttö, joka on aina väittänyt inhoavansa pinkkiä, huomaan olevani heikko näin monen pinkin sävyn edessä.

Ahtauduin aivan puunrunkoon kiinni ja ikuistin sieltä käsin yhden kaupungin kuuluisimmista funkkis-rakennelmista. Paikka on minulle sydäntä lähellä, olinhan käynyt siellä melkein koko lapsuuteni tanssitunneilla.

Ah, rakastan vauhtiraitoja. Meinasin jäädä auton alle, yrittäessäni saada kuvaan mahdollisimman monen auton vauhtiraidat. Jäin kameran kanssa jököttämään risteykseen, keskelle suojatietä.

Jotenkin mielenkiintoinen kuva, melkein kuin satumetsä.

Ehdoton suosikkini. Päätin ottaa kuvan harvinaisen hienosta näyteikkunasta, ja satuin vahingossa ikuistamaan lisäksi myös heijastuksen taivasta, puita ja kaupunkia itseään. Joskus siis minäkin onnistun.

Pahoittelen taukoa, kirjoittelemisessa, mutta yritän saada parinpäin sisällä aikaiseksi TEKSTIÄ. Sivumennen sanoen myös puolentoista viikon vastuu ja vapaus on päättynyt, kun armas äitini on viimein suvainnut saapua isosta omenasta, New Yorkista. Viikon reissu venyi hirmumyrsky Irenen takia viisi päivää suunniteltua pidemmäksi, ja minä ja veljeni olemme saaneet vietttää kotona viikon ilman vanhempia. Täytyy myöntää, että ehti tulla ikävä. Vähintäänkin, koska kun vanhemmat ovat poissa, vastuu ennen seitsemää heräämisestä ja koiran ulkoluttamisesta siirtyy minulle. Ei lempipuuhiani, etenkään ulkonäköni takia, en ole hiukset likaisina ja yöpaita päällä järin kaunis ilmestys.

Eli, näkyillään, ja saittepa nähdä pienen palasen kaupunkia, jossa on melkein kaikkea, mitä hullu hattutyttö tarvitsee.