Tää On Mun Stadi

Tiistai oli omistettu kameralle. Päivän aikana tuli otettua noin 130 kuvaa tunnin aikana. Kuviksen tuplatunti oli varattu kaupungin muistokohteuden kuvaamiselle. Kuvisluokassa odottava, keskeneräinen maalaus sai minut suhtautumaan nahkeasti koko hankkeeseen. Halusin vain maalata, ja siitä huolimatta piti raahautua keskustaan, josta saisi lähteä vasta puoli neljältä. Selostuksen jälkeen päästiin alkuun, ja parin tutun kanssa kierreltiin pitkin ja poikin, ikuistamassa kaupunkia. Jokainen taplasi tyylillään, minulla oli omani.

Eli, tää on mun käpykylä-Stadi:

Vanha kaupungintalo katutasosta. Toistaiseksi en ole vielä kertaakaan vajonnut näin alas kuvia otteassa. Kirjaimellisesti.

Ottaen huomioon, että olen tyttö, joka on aina väittänyt inhoavansa pinkkiä, huomaan olevani heikko näin monen pinkin sävyn edessä.

Ahtauduin aivan puunrunkoon kiinni ja ikuistin sieltä käsin yhden kaupungin kuuluisimmista funkkis-rakennelmista. Paikka on minulle sydäntä lähellä, olinhan käynyt siellä melkein koko lapsuuteni tanssitunneilla.

Ah, rakastan vauhtiraitoja. Meinasin jäädä auton alle, yrittäessäni saada kuvaan mahdollisimman monen auton vauhtiraidat. Jäin kameran kanssa jököttämään risteykseen, keskelle suojatietä.

Jotenkin mielenkiintoinen kuva, melkein kuin satumetsä.

Ehdoton suosikkini. Päätin ottaa kuvan harvinaisen hienosta näyteikkunasta, ja satuin vahingossa ikuistamaan lisäksi myös heijastuksen taivasta, puita ja kaupunkia itseään. Joskus siis minäkin onnistun.

Pahoittelen taukoa, kirjoittelemisessa, mutta yritän saada parinpäin sisällä aikaiseksi TEKSTIÄ. Sivumennen sanoen myös puolentoista viikon vastuu ja vapaus on päättynyt, kun armas äitini on viimein suvainnut saapua isosta omenasta, New Yorkista. Viikon reissu venyi hirmumyrsky Irenen takia viisi päivää suunniteltua pidemmäksi, ja minä ja veljeni olemme saaneet vietttää kotona viikon ilman vanhempia. Täytyy myöntää, että ehti tulla ikävä. Vähintäänkin, koska kun vanhemmat ovat poissa, vastuu ennen seitsemää heräämisestä ja koiran ulkoluttamisesta siirtyy minulle. Ei lempipuuhiani, etenkään ulkonäköni takia, en ole hiukset likaisina ja yöpaita päällä järin kaunis ilmestys.

Eli, näkyillään, ja saittepa nähdä pienen palasen kaupunkia, jossa on melkein kaikkea, mitä hullu hattutyttö tarvitsee.

Huomiseen

Olen ikäväkseni laiminlyönyt kokonaan koulukuulumisiani. En tiedä, onko aihe laisinkaan ihmisten mieleen, mutta ajattelinpa kuitenkin viihdyttää teitä sillä, mitä olen saanut aikaan muutaman viikon kuluessa.

Luin jälleen Nälkäpeli-trilogian ja tarinan kammottavuus ja kauneus jaksaa viehättää minua yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikken päättyessä itkin kuolleiden ja elävien vuoksi, mutta onnistuin saamaan myös osan tuskastani paperille.

"Kohtaisinko, kohtaisinko

sun luona hirttopuun?

Köysikoru kaulassa me kaksi rinnakkain

Tietää outoja se puu,

tuskin enää oudoksuu,

jos keskiyöllä, hirttopuussa

sinut kohtaisin."

Ja ei, en hirttänyt Keijoa. Vaihteeksi hauska piirtää jotakin tämän tyyppistäkin, kerrankin piirrokseni nalle HYMYILEE.

Juho-raukka istuu vieressäni äidinkielessä. Täytyy kyllä antaa hänelle tunnustusta, Juho ei liikahtanutkaan varttiin, minun piirtäessäni häntä.
Tytöt ovat yhteiskuntaopin kirjasta, ja Joni nyt vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Voin ilokseni kertoa, että Joni järkyttyi suuresti jouduttuaan minun piirtämäkseni!
Ville ja Henna. Henna ja Ville. Henna on paras ystäväni ja noin kymmenen kertaa minua parempi piirtäjä. Ei hän sitä myönnä, mutta sokeakin sen näkee!

Ville istuu edessäni terveystiedossa, siksi takaraivo. Nykyään matikan ja fysiikantuntini ovat menneet joko täysin hukkaan, tai sitten täysin putkeen, riippuu miten asiaa ajattelee. Syy SAATTAA olla osittain Villen, keskittyminen voi nähkääs hiukan herpaantua, jos joku pyrkii jatkuvasti nykimään sinua ponnarista.
Minun ja Villen taidonnäyte. Taidolla ja tunteella, tai sähläyksellä ainakin! Ihme, ettei opettaja huomautellut pahemmin, istuttiin kumminkin eturivissä, ja voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ole hajuakaan, mistä tunnilla puhuttiin.

Jos joutuu talkoisiin golfkentälle, voi saada oikeasti jotain aikaan, jos ei pahemmin keskity työhön. Clopin Troullefou on Notre Damen kellonsoittajasta, ja aivan upea ihmestys. Oli ääni sitten Paul Kandelin, taikka Antti Pääkkösen, olen jokatapauksessa so in lööv. Ja ei piirroskaan ole hassumpi!

Ilmeisesti viihdynkin koulussa huomattavasti paremmin, kuin olin kuvitellutkaan. Kuviksentunnit, sekä satunnainen sählinki pitävät mukavasti hereillä. Huomaan jopa odottavani joskus kouluun menoa. Joten, huomiseen.

Ketkä Istuu Piiloissaan?

Kaipa minun kaltaiseni ihmiset. Tai minä ainakin.

Golfkentällä taukoa pitäessäni istun mielelläni seinän vieressä olevassa nojatuolissa. Silti mieluiten istuisin Villen toimistossa. Yksityinen huone, ilman uteliaita katseita ja pistäviä kommentteja ajanvietteestäni. Mitä sitten, vaikka lukisinkin pitäessäni taukoa?
Syy, miksi istun syrjässä? Tai miksi käyttäydyn täysin eritavalla koulussa ja golfkentällä? Melko yksinkertaista. Kentällä olen näkymätön.

Koulussa olen, no, minä. Olen oppari. Hyvin ärsyttävä. Feministi. Piirtäjä. Väittelijä. Ihminen, jolla on Mielipide ja Ääni. Hiukan outo, mutta hyväksyttävällä tavalla. Ehkä, jopa mukava.

Kentällä olen hiljainen. Kiivas. Valittaja. Outo. Hyvin outo. Perfektionisti, mutta silti niin keskinkertainen. En ole aina ollut keskinkertainen, mutta nykyään olen. Ainakin siltä minusta tuntuu.
Teidän on hyvä ymmärtää, että golf tuo pahimmat puoleni esiin. En pidä epäonnistumisesta. Vihaan itseäni niinä hetkinä, ja tiedän ottavani sen liian vakavasti. Se on yleisessä tiedossa. Tilannetta ei paranna, että minun on pakko näyttää. Näyttää, että pystyn johonkin, että olen Joku. Olen ainoa alaikäinen tyttöjuniori. Tämä, käytökseni kentällä, sekä valittettava tosiasia, että isoveljeni on hyvin lupaava pelaaja, saavat aikaan sen, että piilottelen kentällä.

Siellä, tunnen itseni näkymättömäksi. Moni ei puhu minulle, ei jos en itse aloita keskustelua. Ja koska olen ujo, sekä muiden mielipiteiden orja, sitä tapahtuu harvoin. Vain muutama mies, joka osaa todella pelata, puhuu minulle kuin ihmiselle. Toinen on itseni kokoinen, suurisilmäinen ja nelikymppinen. Toinen on parikymppinen ja erittäin ärsyttävän ihmisen maineessa. Tosin, minulle hän on puhunut täysin normaalisti. Erittäin outoa.
Muut puhuvat minulle kuin... kuin lemmikille.

Valitan taas tyhjästä, tiedän, eihän minulle edes olla ilkeitä. Monet ovat minulle kilttejä. Kanssani vitsaillaan ja nauretaan, ja saan joskus jopa huomiota. Mitä sitten, vaikka pro ei ota minua vakavasti ja monet eivät tunnu tajuavan, että osaan jopa ajatella?
Mutta en halua sitä, haluaisin olla niin kuin muutkin. Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi, sulaudun taustaan, kukaan ei haluaisi minua paikalle.

MINÄ EN OLE NÄKYMÄTÖN. Aina, kun minulle kuittaillaan valittamisestani, kiivaudestani ja noin tuhannesta muusta asiasta, haluaisin huutaa, raivota, että EI, 96 EI riitä minulle tulokseksi, koska tähtään parempaan, EI en ole hemmoteltu kakara, elämäni EI ole helppoa, ystäväni jättivät minut ja isäni kutsuu minua tasaisin väliajoin katalaksi ämmäksi ja hirveäksi ihmiseksi, EI, en ole yleensä niin vihaisen näköinen, mutten voi kulkea hymyillen, kun minua itkettää jatkuvasti, EI!

Olen kentän oma pieni maskotti. Silti kukaan ei tunnu ajattelevan, että ehkä maskottikin haluaisi joskus tehdä muutakin, kuin istua nurkassa pää käsien varassa.

Sadepäivälaulu

Ajattelin vaihteen vuoksi esitellä minulle tällä hetkellä tärkeitä kappaleita. Varsinaisesti siis otsikko: Sadepäivälaulu ei täsmää, otsikon pitäisi olla monikossa. Toisaalta viimeaikoina sadekin on pysytellyt poissa, ja silloinhan otsikko on sanoinkuvaamattoman huono. Tai ehkä sade ei ole ulkopuolella. Ehkä surullinen mieli johtuu jatkuvasta synkästä ja märästä tihkusateesta, joka sataa sydämen keskikohdassa.
No, jokatapauksessa, estradi on musiikin.

Natalia Imbruglia: Shiver (<- Huom. linkki!)

Uusi löytö ja kokonaan Demi.fi:n ansiota. Nataliella on hyvin vahva ääni, ja vaikka kappale on perus pop/rockia lyriikoista löytyy voimaa. Kappale kertoo kuulemma unohtamisesta, naisesta, jonka täytyy jättää entinen suhteensa taakse. Sanoitukset koskettavat ja osuvat niin lähelle, joten en kai vieläkään ymmärrä laulua kuin vain omalla tavallani.

"Cos when you, tell me, tell me, tell me stupid things, like you do..."

"Cos I shiver, I just break up, when I'm near you it all gets out of hand."

John Farnham: You're the voice

Tutusta blogista poimittu musiikkivideo piristi todella! Uuden Merlin-sarjan näyttelijät ovat tehneet musiikkivideosta mielenkiintoisen version ja täydellinen heittäytyminen saa minut aina nauramaan, jopa kaikista sateisimpanakin päivänä. Eikä laulukaan niin huono ole...

Stan1na: Kadonneet kolme sanaa

Stam1na on viimeaikoina ollut minulle tärkeä. Viimeinen Atlantis -albumi avasi ovet täysin erilaiseen musiikkiin, jonka pintaa olin vain raapaissut kuunnellessani satunnaisesti Metallicaa. Tämä ei ole suosikkini Stam1nalta, mutta näinä päivinä tämä laulu on noussut ylitse muiden. Lyriikat ja musiikki ovat täydellisessä tasapainossa, soivat tavattoman kauniina. Lyhyesti: Hyrde on nero. Suosittelen Stam1naa kaikille.

"VIHAAN SINUA IHMINEN, JÄLJITIN SEN, JÄLJITIN SEN KADONNEEN LAUSEEN
VIHAAN SINUA IHMINEN, KADONNEET KOLME SANAA, OLI OIKEA AIKA VAIHTAA SUUNTAA
VIHAAN SINUA IHMINEN, EI MINULTA MITÄÄN PUUTU, NÄILLÄ MENNÄÄN, EI MIKÄÄN MUUTU
VIHAAN SINUA IHMINEN, KADONNEET KOLME SANAA, EN AIO ENÄÄ VAIHTAA SUUNTAA..."

Hector: Kadonneet lapset

Vanha suosikki, joka edelleenkin saa kananlihalle. Tuska kuultaa äänestä läpi ja tilanne on liiankin helppo kuvitella. Mitä muuta edes tarvitsee?

"Me eksyttiin, me itkettiin, me seottiin...
Niin jouduin näihin laitoksiin,
Maan uumeniin me kadottiin... "

Treasure Planet: I'm still here (finnish)

Kai tämänkin piti päästä mukaan. Ei disneytä voi kokonaan sivuttaa. Toinen vaihtoehto viimeiseksi kappaleeksi olisi ollut Viimeinen Atlantis, mutta voi olla, että liikaa Stam1naa on aina liikaa Stam1naa.
Antti L. J. Pääkkönen saa rooliin elävyyttä ja ääni kuuluu nuorelle, jonka elämä on paskana, eikä tietoakaan selviämisestä.

"En voi muita miellyttää, ne ei sieluuni nää
kun ne valheita suoltaa nin mistään en kiinni mä saa
Ei ne totuutta kerro
ja yksin mä tyhjyyteen jään..."

Tarkemmin ajateltuna, melkein kaikilla lauluilla näyttää olevan yhteinen punainen lanka. Sadepäivälauluja tosiaan...

Muistinko Kertoa?

Muistinko kertoa, että...

olen lukutoukka.
pelkään talvea.
omistan kolme säästöpossua erikokoisille rahoille.
minulla on ongelmahampaat.
napsuttelen usein.
pureskelen huultani ollessani hämilläni.
olen koukussa sulatettuun suklaa-voi-sekoitukseen. (Ei tietoakaan miten tuo kirjoitetaan.)
tämänhetkinen kännykän taustakuvani on Bradley James, koska tulen hänet nähdessäni aina paremmalle tuulelle.
aina kuunnellessani Ipodia laulan äänettömästi. Ajatuksissani näytän kohtalokkaalta, vaikka tiedänkin olevani typerän näköinen.
äitini epäilee, että minulla on Vanha Mies -syndrooma.
pidän neuloista.
tajusin vasta kuukausi sitten, että enää ei kirjoiteta enään.
ulkonäössäni pidän eniten silmistäni.
väitän inhoavani pinkkiä, mutta etsin silti kaksi viikkoa sen värisiä nauhoja golfkenkiini.
pidän kaulassani unisiepparia aina koulun kokeissa.
jos miehellä/pojalla, joka on muutenkin komea, on jotain valkoista päällä, se tekee hänestä vieläkin hyvännäköisemmän.
jos tunnen itseni surulliseksi, piirrän ranteeni sisäpintaan pentagrammin ja kirjoitan sanat: Expecto Patronum
pidän Hectorin äänestä, koska se on niin turvallinen.
sänkyni yläpuolella on ikoni, joka esittää suojelusenkeliä.
en ikinä leikkaa pikkurillinkynsiäni.
en ole voinut kirjoittaa päiväkirjaa käsin yli vuoteen.
tunnen itseni usein näkymättömäksi.
rakastan luonnon värejä: kirkasta vihreää, pehmeää sinistä, valkoista, keltaista sekä lämmintä ruskeaa.
olen pelännyt kuolemaa ja menetystä siitä lähtien, kun koirani kuoli viime kesänä.
haluaisin lentää.

Markan Valheet

Tunnen itseni jälleen hyvin typeräksi. Tänään oli huono päivä, olisi pitänyt jäädä sänkyyn.
Golf meni huonosti, harjoittelusta huolimatta ja olin ruma luonnonlapsi aamun laiskuuden takia. Sitten, kaikki muut perheenjäsenet lähtivät pelaamaan ja jäin yksin ja tylsistyneenä clubille. Olin väsynyt ja surullinen, en jaksanut harjoitella, koska tiesin ettei se auttaisi, mutten pääsisi kotiin, ennen kuin muut tulisivat kiertämästä.
Sunnuntaisin järjestetään junnuharkkoja pienemmille. Vartin harkkojen alkamisajan jälkeen harjoitusten vetäjää ei näkynyt eikä kuulunut. Vetäjä vaihtuu viikoittain ja homman hoitaa vuorotellen joku paremmista ja vanhemmista junnuista. Ja kyllä, jotenkin minut on listattu tähän joukkoon.
Kun asiasta kyseltiin ympäriinsä ja lista harjoitusten vetäjävuoroista kaivettiin esiin, kävi ilmi, että oli isoveljeni vuoro. Joka oli kiertämässä. Hän soitti minulle, ja pyysi minua hoitamaan homman puolestaan. En kuulemma saanut mitään palkaksi ja kieltäydyin piloillani. Ja sain luurin korvaan. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että veljeni marssisi kilometrin matkan kentän toisesta päästä kesken kierroksen harkkoja vetämään. Ei mitenkään, minähän tein aina, mitä hän pyysi. Siinä vaiheessa ilmoitin harjoitusten organisoijalle, että veljeni maksaa minulle homman hoitamisesta, joten minä teen sen. Valehtelin, myönnän. Jotenkin valhe oli silti niin valkoinen, koska kuitenkin minä hoitaisin harjoitukset, ja en saisi palkaksi mitään. Valehteluni syy oli yksinkertainen. En halunnut nähdä hänen ilmettään, kertoessani, että tein taas kaiken mitä minulle käskettiin.
No, menin hoitamaan homman kotiin, ja kesken kaiken veljeni marssi paikalle ja ihmetteli, mitä olin tekemässä. Pienen selvittelyn jälkeen selvisi, että hän oli kuin olikin tullut kesken kierroksen opettamaan junnuja. Ei siinä mitään, podin vain huonoa omatuntoa keskeytettyäni hänen kierroksensa ja hoidimme harkat loppuun yhdessä.
Kotona sain kuulla, että veljeni oli törmännyt tähän ihmiseen, jolle olin valkoisen valheeni livauttanut ja keskustelu meni suurinpiirtein näin:

"Miks sä oot täällä, eks sä maksa Paratiisilinnulle harkkojen vetämisestä?"
"En, ja se ilmotti, ettei aio vetää harkkoja."

Että näin. Tunnen itseni surkeaksi valehtelijaksi, ja en halua edes kuvitella, mitä minusta ajatellaan tämän takia. Typerä olo. Olisin voinut tehdä niin monta asiaa toisin...

1. Olla valehtelematta ja hoitaa homma ilman puhetta maksusta.
2. Sanoa veljelleni, että homma hoidossa.
3. Kertoa, etten tiedä, onko veljeni tulossa, mutta hoidan homman alkuun, jos hän tulee.
   
4. Veljeni olisi voinut olla kymmenen sekunttia hitaampi, jolloin koko keskustelua ei olisi käyty.
5. Pitää näppini erossa koko asiasta.
   

Inhoan tälläistä tunnetta, etenkin kun tiedän, että olen aiheuttanut koko sotkun itse. Tiedän vatvovani tätä puoli yötä, joten olo on jo valmiiksi onneton. Ehkä voisin lopettaa palvelusten tekemisen ihmisille, ehkä silloin oma elämäni ei olisi silkkaa paskaa.

Joskus Itkee Jokainen

Ala-asteella en itkenyt melkein ikinä. Koulussa, jos kaaduin ja polveni menivät verille, purin hammasta. Aloin haukkomaan henkeä ja kohdistin katseeni poispäin. Kukaan ei pidä itkijöistä.
Kotona itkin paljon, tai en paljon, huomattavasti helpommin vain. Huutava isä, tai kiusaava veli johtivat usein samaan lopputulokseen; itkin huoneessani pää tyynyssä. Vieläkin tulee jotenkin lohduton olo sitä ajatellessa. En kestä katsoa lasten itkua, en siis halua itsenikään itkevät. Kuudellenne ja viidennellä luokalla kovetin itseni. En vain päästänyt itseäni siihen pisteeseen.
Yläasteella huomasin taas kyyneleiden valuvan. Asioiden mutkistuessa, huomasin itkeväni yhä useammin, ja yhä oudoimmista syistä. Olen taas pystynyt kohtaamaan pahan kuivin silmin, en tosin tiedä, kuinka hyväksi se on. Opin kanavoimaan itkun ulos piirtämällä tai laulamalla. Huonompiakin keinoja on, mutta mikään ei estä kyyneleiden ylivuotamista paremmin, kuin paperilla liikkuva kynä.




Elokuvien ja kirjojen kannalta itkeminen on erilaista. Nykyään itken kirjojen ja elokuvien tai tv-ohjelmien takia melko säännöllisesti. Ennätys taitaa olla Riikka Pulkkisen Totta kirjalla, jota lukiessani aloin itkeä sivulla kymmenen. Jälkikäteen saattoi vain nauraa, löytyy minustakin ilmeisesti tyttömäisiä piirteitä.

Kävin vihdoin ja viimein katsomassa Harry Potterin viimeisen osan. Sali oli melko tyhjä, tosin vieressäni sattui istumaan harvinaisen lihava herra popcornia syöden. Kohotti tosiaan tunnelmaa. Lähdin katsomaan elokuvaa yksin, halusin nauttia kokemuksesta ilman jälkipuinteja taikka välikommentteja. Kesken mainosten huomasin suunnittelevani paniikissa pakoa. Kohta tämä loppuisi. Maailma, joka oli merkinnyt, merkitsee minulle niin paljon, oli päättymässä. "Tässä elämä on..."

Muutama kyynel löysi tiensä vapauteen taistelun alkaessa. Lupin ja Tonks tavoitellessaan toistensa käsiä koskaan saamatta kiinni, heidän liikkumattomat ruumiinsa suuressa salissa, kädet edelleen toisiaan etsien. Severuksen kuolema ja hänen rakkautensa Lilyyn. Itku ruumiin vierellä. Tuska menetettyjen takia. Suurimmat ja märimmät kyyneleet valuivat kuitenkin Harryn seisoessa metsässä menetetyt läheisensä vierellään. Harry on yhdentekevä, mutta hänen vuoksensa kuolleet... heidät olisi pitänyt säästää.
Elokuvan jälkeen odotin suurtakin surua, mutta sitä ei tullut.
Hillityt naurukohtaukset paikoitellen kornissa elokuvassa eivät olleet pilanneet elokuvaa. Vieläkin on hiukan haikea olo, mutta jätän silti taikamaailman ja ennen kaikkea sen ihmiset hyvillä mielin. Jos haluan löytää heidät, ainoa, mitä minun täytyy tehdä, on avata kirja.

Oisinpa Tuuli

"Elämää, emme pysty määräämään, tuuli kulkee missä tahtoo, painaa selkäsi seinään..."

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on..."

"Lasken matkaan leijan kauneimman, se saa lentää tuulien tietä..."

"Tuulelta vaan, mä vastauksen saan, tuulelta vastauksen saan."

"Tuulet vieraat vastaan sain, kun juoksin haamumailian, liian kaukana oon ollut kotonain...
...olit mulle tuuli alla siipien."

Tuuli. Yksi neljästä luonnonvoimasta. Mahti, joka voi viedä yhdeltä katon pään päältä, toiselta nauhan hiuksista ja kolmannelta hengen. Tuuli myös antaa. Yhdelle tuuli luovuttaa elannon, toinen pääsee sen avulla turvaan satamaan ja kolmas saa istua heinikossa kuunnellen tuulen laulua.

Tiede kertoo tuulen olevan ilmavirta, jonka lämpötilaerot synnyttävät. Ehkä ne ovatkin. Pienenä oma teoriani tosin käsitti tuulen toisella tavalla.
Tuulet koostuvat toiveista, ajatuksista. Mietteemme saavat siivet ja kulkevat ympäri maailmaa.

Myrskytuulet, kaikista mahtavimmat syntyvät nälänhädistä, sodista ja kaikesta siitä tuskasta, jota ihmiset huutavat unissaan.
Pienen lapsen iltarukous havisuttaa lempeästi ikkunan toisella puolen kasvavan puun lehtiä.
Nuorten suru ja epätoivo saa tuulenkin itkemään ja ihmisten ilo saa tuulen nauramaan mukanaan ja tanssimaan pyörteinä maan päällä.
Ihminen voi kuiskata toiveensa tuuleen, lähettää sen kuin henkäyksenä matkaan. Silloinhan toive liittyy kaltaistensa joukkoon, jatkuvuuteen, joka kertoo itse elämästä.

Pidän tuulesta. Pidän hiusten tanssista kasvojeni vierellä ja voimasta, joka kuljettaa minua. Haluaisin olla osa sitä.
Suurten tuulien puhaltaessa tapaan etsiä mahdollisimman korken paikan ja nauttia tunteesta. Tunteesta, että voisin vihdoin lentää.

"Oisinpa tuuli
tai vettä joessa virtaavaa
Oisinpa tuuli
ei sitä näin voisi alistaa"