Ikävä

Minulla ainakin oli, en tiedä teistä. Päätin pitää taukoa, kaikesta loppujen lopuksi rakkaasta, joka oli käynyt vaikeaksi. Piirtämisestä sekä kirjoittamisesta. Ajattelin antaa itselleni tilaa näiden suhteen. Istuin koneen ääreen joka ilta ja petyin. Tekstiä ei vain tullut. S-postivaihtoni kärsi, päiväkirjani, mutta minusta blogini eniten. Mitä kauemmin olin kirjoittamatta, sitä helpompi oli lykätä se tietoisuuden tuolle puolelle. Tänään aika tuntui kuitenkin kypsältä. Ja tässä tämä nyt on. Ei mitään ihmeellistä, viisasta taikka taitavaa, mutta se on jotakin. Minä olen tässä.

Minulla oli ikävä tätä, nähdä mustaa valkoisella, luoda sanoja ja merkityksiä, yksiä minulle, toisia teille.
VAROKAA RAAKOJA MANGOJA
-lukee eräässä pinssissä, tuttuni laukussa. Tekstin voi ymmärtää neljällä tavalla, itse tajusin sen vasta huomautuksen jälkeen. Kuka tietää, ehkä joku voi mieltää tekstissäni jotakin, mitä itse en olisi tullut ikinä itse edes ajatelleeksi.



Kirjoittamisen halun herätti eräs kappale. Kuunnellessa tulee samalla sekä iloiseksi ja surulliseksi, mutta ennen kaikkea haavoittuvaiseksi. Sekä vahvaksi, kuin pystyisin jälleen katsomaan maailmaa. Vastakohtia, mutta silti niin lähellä toisiaan. En halua paljastaa sitä, silloin taika katoaisi ja jäisin jälleen pimeään, kun vieraat veisivät kynttiläni mukanaan.

Ei Tänään

Ei tänään, kyllä huomenna ehtii. Ei tänään, mitä väliä.
Melko yleisiä lauseita allekirjoittaneelle nykyään.
En jaksa tehdä läksyjä, huomenna on kuitenkin yhdeksän aamu.
Miksi lukea kokeisiin, onko arvosanoilla merkitystä?
Maalauksen voi yhtä hyvin aloittaa myöhemminkin, tämäkin urakka on vielä kesken.

Ihan kuin nykyään elämä olisi pelkkiä keskeneräisiä projekteja, tee tämä, tee tuo. Ja jokainen tehtävä on edellistä vaikeampi. Joka iltaiset venyttelyt ovat lastenleikkiä päiväkirjan, saati sitten blogin kirjoittamiseen verrattuna. Tuhertelu voittaa maalauksen aloittamisen kuusi nolla, ja parasta tekemistä on kutominen, aivot voi samantien heittää narikkaan.
Olen yrittänyt siivittää tekemistä erilaisilla ruttineilla. Venyttely on rutiini, ja lähes ainoa.

Marraskuuni on täynnä. Yksi vapaa perjantai. Yksi vapaa lauantai, syntymäpäiväni. Yksi vapaa sunnuntain, isänpäivä. Mitä on tapahtunut, eikö marraskuun pitäisi olla kuolemankuukausi? Haloo lama ja kiireettömyys mihin jäit? Toisaalta olo on helpottunut, nyt tietää, että koko marraskuu ei mene suklaata mässäten.

Käskystä kijoittaminen on vaikeaa, tavallaan. Äidinkielen kirjoitelmat syntyvät kuin vettä vaan, koska on pakko, kirjoittaminen on ihanaa, mutta ilman kannustetta tekstiä ei synny. Hankalaa, jos tekstin aikaan saaminen kerta on ah niin helppoa, miksi pitää pakottaa itsensä koneen ääreen?
Piirtäminenkin kangertelee. Kun pääsee alkuun, työ muuttuu rentouttvaksi ajanvietteeksi. Piirtäessä keskittyy, mutta hyvällä tavalla. Sama pätee tanssiin, virheet eivät haittaa. Saa uskaltaa, voi yrittää.

Viihdytän teitä jälleen Staminalla, olen virallisesti koukussa.
Kaipa tämä biisi on piristysruiske.

Ei tässäkään tekstissä ollut mitään pointtia, puhdasta terapiaa.

Hectorock I

Nyt se on tapahtunut. Tiesin näin käyvän, myönnän sen. Äskeinen otsikko ei ole Hectorin kappale, vaan albumin nimi. Olen rikkonut kaavan, ja nyt siitä laistaminen alkaa olla jo aivan liian helppoa. Kuitenkin, ajattelin esitellä suosikkini levynkansista. Jep, ei musiikin, vaan puhtaasti kuvituksen perusteella. Lista tulee hiukan heittämällä, ja tietenkin unohdan puolet ihanista ja kauniista, ja kadun valintojani huomenna, mutta näillä kansilla on merkitystä.

V
Cat Stevens, Remember

Kai kannessa on ollut jotain mielenkiintoista, väreineen ja maisemineen, kun siitä on yrittänyt saada selvää Ipodin pieneltä ruudulta. On vieläkin.
Suosittelen:Wild World Eläytyminen iskee kerta toisensa jälkeen ja kappale on ollut kovassa kulutuksessa.

IV
Metallica, ...and justice for all

Lady Justicen hahmossa on jotain käsittämättömän kiehtovaa ja kansi kuvaa hyvin levyn ideaa.
Suosittelen: One Levyn kauhein ja kaunein kappale, joka itkettää aina. Ketä ei satuttaisi ajatus nuoresta pojasta, joka on vankina käyttökelvottomassa kehossaan, pelkkä tietoisuus kanssaan?

III
Scandinavian Music Group, Missä olet Laila?

Ei tietoakaan, mistä levyn nimi tulee, saati sitten kuva. SMC on joka tapauksessa ensimmäisiä suomalaisia bändejä, jotka ymmärsivät käyttää eläimiä levyjenkansissa. Kuva on ihanan näköinen lämpimine sävyineen, Bambi pääosassa.
Suosittelen: Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana Vastakohdat täydentävät toisiaan, ja kuunnellessa tekee mieli tanssia.

II
Hector, Ensilumi Tulee Kuudelta

Kuva on ihanan seesteinen, ehdoton suosikkini Hectorin kansista. Tässä on jotakin taianomaista, aivan kuin hahmo hohtaisi omaa valoaan...
Suosittelen: Hitto, tämä on vaikeaa, mutta mennään kappaleella Ihmisyyden Sirpaleet (Pienille Kuolemaantuomituille) Järkyttävän surullinen ja säikäytti allekirjoittaneen järjiltään, kun hiljaisen laulun jälkeen, ennen kertosäettä, rakas Heke yltyy vetämään kunnon Wwoowowowowowww:it.

I
Mastodon, Leviathan

Bongasin kannen veljeni taustakuvasta, ja jäin koukkuun. Kaikessa kauneudessaan ja myyttisyydessään kuva on katseenvangitsija. Värienkäyttö on voimakasta, ja samoin aihe. Esteettisesti kuva vain iskee silmään ja jämähtää verkkokalvoille. Säälittää melkein, etten ole ikinä kuullut levyltä ensimmäistäkään kappaletta. Mitenköhän musiikki vaikuttaisi, jos pelkkä kansi on onnistunut tekemään lähtemättömän vaikutuksen?

Illat Pitenee

Tätä otsikkoa ei tarvinnut miettiä, saati sitten hakea. Olen säästänyt tätä pidemmän aikaa, ja toivottavasti teksti on osuvien sanojen arvoinen (,mitäköhän tuokin mahtoi tarkoittaa..).

Illat pitenevät ja valo katoaa. Leviathan syö tarujen mukaan auringon ja maailma pimenee. Miten tässä kävi näin? Kesä loppui ja päivät katosivat. Edessä on vain lohduttomia kuukausia täynnä yksinäisyyttä ilman tärkeitä ihmisiä. Kuluneen viikon aikana piipahdin muutaman kerran golfkentällä. En sen enempää, ja olen huomannut seuraelämäni on kutistuneen facebookiin, blogiin, sekä varsin piristävään sähköposteiluun parhaan ystäväni kanssa. Huvinsa kullakin.

Minä kaipaan kesää ja huolettomia tunteja auringossa, nurmella. Lähenevä talvi tuntuu ylitsepääsemättömältä esteeltä, vaikkakin treenaus jatkuu hallissakin. Silti olen menettänyt valon hälvetessä jotakin, ja lohduton kuiskaus kertoo pääni sisällä: "Et saa sitä enää takaisin."
Minä tarvitsen jonkun, joka kertoo, että pystyn siihen. Tukee tarvittaessa ja sanoo aina oikeat sanat. Etten ole yksin, ja minun pitää vain rauhoittua. Hermostun helposti ja tulen surulliseksi. Suutun itselleni, en taaskaan ollut tarpeeksi hyvä. Siksi, jos tätä ihmistä ei ole, elämä on toisinaan raskasta.



Mitä pitäisi tehdä, kun sängystä nouseminen on vaikeaa? Kun kirjoittaminen menettää merkityksensä ja huomaa jälleen olevansa tunteiden tuuliajolla? Onko suruun lääkettä, voinko ostaa pullotettua iloa?

Kuluneelta tet-viikolta olisi ainakin voinut kerätä iloa talteen. Lukuisat ihanat hetket ala-asteella kolmen saman luokan pojan kanssa ovat olleet ainakin naurun täytteisiä. Myönnän, minun tulee ikävä lukuisia metsässä samoiluja Villen kanssa. Ja ykkösluokkalaisten kyyditsemistä reppuselässä. Sekä bändinimi-kisoja, vapaita tunteja ja iloa. Pitkästä aikaa en antanut surun viedä ja saatoin nauttia viikosta. Perjantaina sattuneesta syystä puoli päivää kului hitusen surkeissa tunnelmissa, ja aika mielenkiintoista on , että pojat huomasivat sen. Kuulemma en saisi mököttää, minun pitäisi tehdä jotain muutakin kuin hengittää. Kuinka liikuttavaa, ehkä hekin hetken verran välittivät (joopajoo, toiveajattelua.)

En osannut purkittaa onnea, joten toivottavasti jonkin vie minut pois varjoista, takaisin valoon ja kesäiselle ruohikolle.

Juodaan Viinaa

Rakastan omia otsikoitani, kuinka itserakas olenkaan.

Lääkeet kitaan ja asiaan. Eilen olivat golfkentän päätöskaronkka. Eli isojen kisojen jälkeen syötiin hyvin (tarjolla oli pelkkiä erilaisia makkaroita, joten minä söin vain suklaata) ja jaettii palkinnot (koska kaikki olivat tuoneet palkinnon, ihmiset saivat hakea niitä pöydältä paremmuusjärjestyksessä).

Jossain vaiheessa kun parhaat ihmiset (luen tähän tottakai myöskin itseni) istuskelivat ties kuinka monennet olueet edessään, samassa pöydässä, otin piirroslehtiöni esiin ja aloin piirrellä. Epävirallinen opettajani, minun kokoiseni ja kaksi kertaa suuremmat silmät omaava mies, joka oli jo juonut kokoonsa nähden tieteellisesti mahdottoman määrän, käski minun näyttää hänelle piirrokseni. No, mikäs siinä arkojen sivujen yli pomppiessa ja lopulta saavuttiin viimeisimpään, keskeneräisen Kari Ketosen kuvan luokse. Täytyy tunnustaa, etten ota kritiikkiä hyvin vastaan, vaikka itseäni voin soimata enemmän kuin voisi ymmärtää. Ja kun tämä ihana ihminen alkoi ladella kuvan selviä virheitä, lopputulos oli se, että istuimme melkein tunnin kylki kyljessä pöydässä ja hän auttoi minua piirtämään kuvan valmiiksi. Kumpikohan oli ärsyttävämpää, hänen arvostelunsa, vaiko se, että hivenenkin juotuaan, hänen silmistään ja näöstään oli todella apua. Ilman häntä, kuvasta olisi tullut rutkasti huonompi.


En aio laverrella enempää. En aio kertoa, kuinka istuin pitkään yksin pöydässä leikkimässä liekillä kun... no en aio sanoa mitään. En myöskään aio kertoa, kuinka paljon loppujen lopuksi sain piirroksillani huomiota. Saati sitä, miten Ketonen vaikuttaa minuun nykyään. En kerro myöskään siitä, kuinka vanhempani tuntuvat ajattelevan, että jokainen mies, joka sietää minua minuutinkin kauemmin haluaa suurinpiirtein raiskata minut. Vai eikö minua kestä ilman viinaa? Siksikö kentällä niin monillakin on tauolla iso olut edessään? Onko tämä vastaus siihen, miksi kukaan muukin, kuin harva ja valittu ihmien muistaa lauantai illasta mitään? Onko-?

Jaahas, lääkkeet. Taidan lopettaa tältä illalta, muistuttakaa nyt herrantähden joku, että seuraavalla kerralla kirjoitan jostakin järkevästä aiheesta.

Kaipaava Haavanlehtinen

"Mä tahdon olla outo,
poiketa massasta
Mä tahdon juosta lujaa,
ja nauttia sateesta

Mä en tahdo kiroilla,
enkä suuttua kaikesta
En halua enää luovuttaa,
tai rämpiä kadun loskassa

Mä tahdon lentää,
ja laulaa kauneimmin
Mä haluan vain elää,
ja fiilistellä useemmin"

Äidinkielen läksyn tehtävänanto: Kirjoita omalla murteellasi runo, mitä sinä tahdot, ja mitä et tahdo.

Jaahas, tuosta päätellen minusta ei ikinä tule runoilijaa, saatika sitten edes kirjailijaa. Unelmani on nykypäivinä konkreettinen, sillä ajattelin osallistua koko Suomen laajuiseen kirjoituskilpailuun. Aihe: kirjoita unelmasi.

...just joo, miksei samantien luento Mariaanien haudasta stadislangilla. Pääpalkinnot eivät niinkään kiinnosta, mutta 20 parasta tekstiä julkaistaan yhteisenä kirjana. Nähdä oma sana painettuna...
Tarkkaan hiottu, monta kertaa tarkastettu Hopeaneitoni sivutti aiheen täysin. Ei siitä sitten enempää. Uutta putkeen, jos jatkuu samaa rataa, saan kohta lähettää kustantajalle täysin oman novellikokoelman.

Rakas ystäväni Henna saa osakseen kokonaan kunnian siitä, että jälleen olen löytänyt uuden palvottavan kaksilahkeisen. Kun katsoo koko yön Vedetään Hatusta -videoita Red Bullin voimalla, ihastuu Kari Ketoseen pakostakin. No, Ketonen pääsee listan jatkoksi muutaman muunkin joukkoon. Ärsyttää tälläinen, tuntee itsensä pakostakin horoksi.
Minä kaipaan omaa kultaa, sellaista, joka kuuntelisi kaiken, mitä haluaisin sanoa ja välittäisi silti. Sellaista, josta voisin myös välittää, ja en kaipaisi enää niin paljoa. Minulla oli sellainen ihminen. Ihminen, joka oli todella tärkeä. Omaa syytäni, ettei ole enää.


Tälläisen vuodatuksen jälkeen alkaa tuntua typerältä. Pitäisi pysyä randomeissa aiheissa, ei sielua tarvitse avata.
Ainakaan useammin kuin kerran viikossa.

Epitaph (Tuulet Kirkuu Hautoihin)

Pelko on epämiellyttävä tunne tai ennakkoaavistus vaarasta, kivusta tai yleensäkin jostakin epämiellyttävästä asiasta. Pelko voi liittyä myös ahdistukseen. Se on eräs alkukantaisimpia tunteitamme. Se esiintyy useilla eläinlajeilla ja pelkoreaktiotkin ovat hyvin samanlaisia (jähmettyminen, pakeneminen jne.).

Näin sanoo Wikipedia aiheesta. Kauhuelokuvat, pimeät hautuumaat, ihmissudet, hämähäkit, kuolema. Pelko -> kauhu -> täydellinen paniikki.

Jotta päästäisiin sopivaan tunnelmaan, naputtele kiltisti seuraavia linkkejä ja anna pelon viedä sinut.

Vasta lämmittelyä

Ei tässä vielä mitään...

Polttaa polttaa...

Pelottaako?


Kyllä, niin minuakin.

Pelkään itse niin montaa asiaa, ja niin paljon. Välillä on raskasta elää, kun hiustenkuivaajan ääni karmii ja ei uskalla edes ajatella Kaunan kuvaa.

Minä pelkään:

...käärmeitä. Paljon, erittäin paljon. Olen nähnyt muutaman käärmeen golfkentällä, ja aina tietyillä paikoilla kävellessäni, tuijotan maahan. Pelkään näkeväni ohuen nauhan ruohikossa, ja pelkään, etten näe. En osaa sanoa, miksi käärmeet aiheuttavat sellaisen reaktion. Viimeksi kun näin käärmee, kiljuin, aloin juosta ja melkein purskahdin itkuun. Hei, olen tyttö 15v.
Jos tv:ssä näkyy käärme, minun on pakko nostaa jalkani ylös. Istun tälläkin hetkellä jalkojeni päällä. Nään n. kerran muutamassa kuukaudessa unia käärmeistä. Kävelen tietä pitkin, ja yhtäkkiä kaikkialla on pieniä, mustia käärmeitä. En tiedä mihin astuisin, koko maa elää. Päivä paistaa, nurmella on voikukkia, ja minä olen keskellä painajaista.

...kauhuelokuvia. Hysteeriaan asti. Kauna, Hohto ja Saw aiheuttavat minulle paniikin. Pelkkä maininta, kuva, musiikkii ja minun täytyy jo sulkea korvat ja pyytää lopettamaan. Kaikista pahinta on, että kauhuelokuvat kiinnostavat minua suuresti. Olen siis nähnyt niitä jonkin verran, ja katson aina uusia omaa typeryyttäni. Tästä johtuen en pidä yksin kotona olosta, enkä hiustenkuivaajan äänestä. Vilkuilen olkani ylitse ja nukun toisinaan valot päällä.

...kuolemaa. Omaani, läheisten. Ajattelen kyseistä aihetta aivan liikaa. Taannoin eräs näyttelijä, Asko Sahlman kuoli moottoripyöräonnettomuudessa. Mies oli tuttu Ihmisten Puolueesta vasemmistolaispunkerona, ja hahmo oli suosikkini. Vaikka en ollut ajatellut melkein ikinä kyseistä ihmistä, huomasin itkeväni kuultuani uutisen, ja vieläkin tulen surulliseksi. Ajattelen, millaista olisi, kun pyörä lähtisi luisuun ja ehtisi ajatella vain: EI. Itkettää vieläkin. Toinen tapaus sattui Raumalla, kymmenvuotias tyttö kuoli liikuntatunnilla, kun luistin viilsi haavan solisluun alapuolelle. Ajatelkaa lasta, joka lähtee aamulla kotoa, äiti muistuttaa luistimista vielä ulko-ovella. Se lapsi ei enää ikinä nähnyt äitiään...Kuka tahansa voi kuolla miten vain, koska tahansa.


Sen jälkeen, kun koirani kuoli jäädessään auton alle, olen tullut jotenkin hysteeriseksi kuoleman suhteen. Jos äitini ei ole palannut jumpasta vartin sen loppumisen jälkeen, alan pureskella kynsiäni ja laskea sekuntteja. Isä on lähtenyt koiran kanssa ulos, ja on viipynyt jo puolitoista tuntia. Kännykkä käteen ja alan soitella ympäriinsä. Säälittävääkö? Kyllä, samaa mieltä.

Pelot ovat joko järkeviä, tai järjettömiä. On tiettyyn pisteeseen asti aivan ymmärrettävää pelätä kuolemaa. Käärmeitäkin. Mutta kauhuelokuvien pelko, joka on minulla niin voimakas, on järjetön. Tiedän sen, mutta en suostu ymmärtämään sitä.


Ok, nyt karmii, unilelu taisi päästä viereeni täksi yöksi...

Yksi Pieni Ihme

Yllättäen, kaiken pahan ja ikävän keskeltä, löytyy jotain, joka saa hymyilemään. Pieniä ihmeitä elämässä.

Muutama viikko takaperin lauantaina sain ilon viihdyttää golfproni lasta. Zara on n. 6v. ja äärimmäisen suloinen tapaus. En muista, koska viimeksi hymy säilyi kasvoillani niin kauan putkeen. Kuitenkin, päädyimme lopulta piirtelemään ja aina kun löydän sivut, joille Zara on taiteillut, tulen pakostakin hyvälle tuulelle!

Ostin jälleen uuden kirjan, jo toinen löytö muutaman viikon sisällä. Ensimmäinen ostos: Tarkoitettu, oli upea teos, joten seuraavaa odotellessa.
Hankin uuden pipon, Maidenin logolla. Rakastan sitä jo nyt, ja kyseinen päähine on jo toinen kyseiseltä ihmiseltä ostettu. Hyvin kulkee.

Aloitin jälleen villasukkien kutomisen, ja olen saanut viikon sisällä aikaseksi yhdet turkoosit perussukat, ja yhden, ihastuttavan suloisen tekeleen. Langan nimi on Noki, ja värit vaihtelevät violetista siniseen ja kastanjanruskeasta likaisen vihreään.

Löysin kirjastosta vihdoin ja viimein Anni Swanin sadut, ja pääsen vihdoi perehtymään idolini (Hectorin) lapsuuteen. Hänelle ja hänen sisaruksilleen kun luettiin kyseisiä satuja rangaistukseksi.

Tajusin löytäneeni uskomattoman kauniin sanan. Siluetti (,tai silhuetti).
Toiset kauniit sanat, sävel ja kyynel, kalpenevat tämän rinnallan. Siluetti, silhuetti, silhouette...

Näkisinpä ihmeen, kesäyönä...