Illalla

Illalla, mikä erinomainen otsikko.

Tämä ilta ei mennyt suunnitelmien mukaan. Olin suunnitellut katsovani Harry Potter ja Viisaasten kiven ja syöväni samalla popcornia.

Liian suuret haaveet pienellä tytöllä.

Ensimmäinen takaisku: Ei popcornia.

Ratkaisu: Leikkasin itselleni juustoa, kurkkua ja tomaattia.

Toinen takaisku: Ei Harry Potteria. Etsin kyseistä elokuvaa 15 minuuttia, käänsin koko talon ylösalaisin.
Ratkaisu:Fin-tv auki.

Kolmas takaisku: En löytäny kuumavesipulloani mistään.

Ratkaisu: Soitin äidille ja löysin pullon.
Jalkojani särkee, huone kaaoksen vallassa, sänky täytyy tyhjentää, jotta pääsisin makaamaan, voi kumpa jalkonani ei särkisi... Miksein leffaa löydy, sen pitää olla täällä jossain! Koira ulvoo, sekin pitäisi viedä ulos, mutta en pysy pystyssä...

Loppujen lopuksi olin niin väsynyt ja pettynyt, että melkein purskahdin itkuun. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Laitoin Ipodin soimaan, ja Haloo Helsinki alkoi soimaan...

"Nyt hihnalle laukku, ja viimeinen kuppi naamaan..."

Nostin pääni ylös, tsemi päälle. Heitin tiellä olevat kamat lattialle, otin tarpeelliset asiat lähelle, ja nyt istun sängyssä tietokone sylissä ja kuumavesi pullo jalkojen päällä. Elämä näyttää taas mahdolliselta.

Ikävä kyllä kidutin teitä nyt tälläisella, minulla on kaksi muutakin postausta työn alla, mutta ne vaativat kumpainenkin yhden piirroksen, ja niiden viimeistelyyn minulla ei juuri nyt olla voimia/halua.
Tuota sotkua kadun vielä huomenna pitkään ja hartaasti...

Ps.Tämän päiväiset golfkisat menivät aika mielenkiintoisesti. Pelasin surkeasti, mutta ai että on hauska katsoa ihmisiä, jotka ovat yleensä ah, niin vakavia, ja juotuaan mukavasti muuttuvat kerrassaan ilopillereiksi! (Kisamaksuun kuului myös niin paljon juomia, kuin vain pystyy itseensä imemään.) Sainpas myös Rähinä-lippiksen yhdeltä ilopilleriltä. Samainen mies kutsui minua Lodeksi. Ei ole helppoa nykynuoren elämä...

Ihmisyyden Sirpaleet (Pienille Kuolemaantuomituille)

Maailma repeää kahtaalle, pilvet tummuvat ja tumma veri hyökyy kaduille. Satakieli menetti äänensä.
Tai ehkei ihan, ehkei vielä.

Maailma on julma paikka, sen tietävät kaikki. Ihmiset myöntävät sen, ja haluavat muutoksen. On myös iloinen uutinen, me voimme vaikuttaa siihen. Sekin tiedetään, tosin harva myöntää sitä itselleen.
"Mitä me voimme tehdä, ei yksi ihminen vaikuta mihinkään."

Ei, yksi ihminen ei tuo Äiti Maalle helpotusta sen tuskissa, ei paranna ihmisiä sairaudestaan, ei tuo Taivaalle lohtua. Kuitenkin, jos me päättäisimme, ettemme aiheuttaisi enää pahaa kenellekkään, siinä olisi jo muutama ihminen enemmän. Ei maailmasta tulisi utopiaa, jossa kukaan ei kuole ja on vain sateenkaaria ja My little ponyja, mutta ainakaan, maailmasta ei tuli pahempaa paikkaa, ei meidän takiamme.

Maailma on sirpaleina, ihmiset ovat sirpaleina. Emme kestäneet katsoa peilikuvaamme, joten särjimme sen. Uskovaisten mukaan, seuraava askel ei ole pelastaja, ei messias, joka liimaa taas sirpaleet yhteen. Seuraava askel on maailmanloppu.

Minä en usko, että tämä on tässä, tosin, en itsekkään tiedä, mitä voisin tehdä. Ja silti... tässä minä olen.

Kuunnellessani Stam1nan albumia Viimeinen Atlantis, joka kertoo maailmanlopusta, sain osan maailmantuskastani myös paperille.

Idolini Hector, levynsä Kadonneet lapset kansikuvassa. Maailmantuskaa tosiaan, levyn nimikkokappale kertoo synkistä ajoista mielisaitaalassa.

Tuttuni ehdotti minulle krusifiksin piirtämistä. Kun tämä päätyi samalle aukeamalle Strappadon kanssa, kidutuskabinetti oli valmis.
Strappado on kidutuskeino, jota suosittiin laajalti keskiajalla. Menetelmän tarkoitus on murtaa olkavarret ja solisluut. On varmaan turha kertoa, mitä strappado tarkoittaa.


Anna on se pieni kidutettu tyttö minussa. Aina kun minua sattuu kovaa, ja tunnen itseni heikoksi, päästän Annan paperille. Kidutettujen ihmisten piirtäminen tuntuu olevan minulle elinehto aikaajoin, mutta Anna on minulle piirroksistani tärkein. Ehkä senkin takia, koska se on näistäkin kärsivistä ainoa, joka ei tarvinnut mallia elääkseen. Ehkä myös, koska tytöllä kuvassa, ei ole enää paljoa elinaikaa jäljellä.

Niin Vähän On Aikaa

Todellakin, aikaa on vähän, mutta tällä kertaa en ikävystytä teitä vatvomalla ihmisen merkityksettömyydestä. Se on tarkemman tarkastelun ansaitsema aihe, mutta jos haluatte sammuttaa nälkänne tämän asian suhteen, suosittelen Stam1nan Elämän Tarkoitusta

"... olemme lenkkeinä ketjussa hetken, ja siinä kaikki!"

Ah, todellakin, Hyrde on nero.

Kuitenkin, otsikkoni viittaa huomattavasti vähäpätöisempään asiaan. Omaan suuruudenhulluun keksintööni & tavoitteeseeni:

Tavoite: Minä, Paratiisilintu, luen kaikki seitsemän Harry Potteria ja katson kaikki DVD:llä julkaistut elokuvat VIIKON SISÄLLÄ.

Syy: Viimeisen Potterin ensi-ilta lähestyy, valmistautuminen on syytä tehdä huolella.

Ja aikaa on vähän, mutta tsemi on päällä!

Innostuin piirtämään vaihteeksi Degas'n tanssijoita. Aivan liian kauniita minun mielestäni, ja vaatimattomat söherrykseni eivät tee niille oikeutta. Haluaisin osata ikuistaa hetken, kuten Degas, vangita ilmeet kuin Da Vinci sekä piirtää omat uneni Dalín tapaan.

Kuitenkin, tässä piirroksiani, sekä aito ja alkuperäinen Degas, joka löytyy postauksen alkupäästä.

Ei Mittään (Työttömän Arkiviisu)

Ei mitään. Ei yksinkertaisesti mitään. En keksi kirjoitattavaa, ei minulle tapahdu mitään jännittävää. Yksi iso oravanpyörä, tai ainakin siltä tuntuu. Ei tapahdu mitään, mitä todella haluan...

Tämä oli mielenkiintoinen päivä. Olin ensimmäisissä isoissa junnugolfkisoissa, ja joo, meni aika penkin alle. Löin 105 kertaa (no, minun kuuluisi pelata 94), ja se ei ole hyvin. 47 ensimmäinen ysi ja takaysi 58, mitä hemmettiä tapahtui? En ole varma haluanko edes tietää...
No, sainpas ihania uusi golfhousuja, kai sekin on jotain.

Jouduin odottamaan muiden saapumista kierroksilta reilun tunnin. Mikäs siinä piirtäessä, mutta tanssijani ei onnistunut, Kädet olivat kömpelöt, asento jäykkä, ja ojennettu jalka ei ikinä mahtunut kuvaan. Kumitettuani tanssijan muutaman kerran, päätin sen sijaan kirjoittaa millainen tanssija on. No, piirroksesta tuli kertomani mukaan aika kaunis, ja sivu täyttyi pienistä harakanvarpaistani. Tekstiä syntyi yllättävän helposti.

Olen liian kiinni golfissa, tai ainakin siltä minusta tuntuu. En välttämättä haluaisi olla siellä aina, mutten kestä olla muuallakaan. Veljeni pääsi promme (golfopettaja) caddieksi huomisiin golfkisoihin, ja minäkin haluaisin. En vain tiedä, kehtaanko pyytää klubimme ammattilaista ottamaan minua caddieksi. Tosin, olen todennut pitäväni caddien toimesta huomattavasti enemmän kuin itse kisoissa pelaamisesta.

Tein uuden soittolistan iPodilleni, Hyvää Yötä Bambi => Nuku Idiootti
Pääosaa esittää Hectorin Työttömän Kehtolaulu, jonka sanat ovat huikaisevan kauniit.

Ps. Sori, viljelen taas golftermejä, mutta koittakaa kestää, kyllä tämä tästä.

Lähes Onnellinen Mies vol2

Ah, alan toistaa itseäni. Kuinka suloista. Minä olen lähes onnellinen, en tosin mies, mutta kuitenkin. Eri tavalla vain, kuin viimeksi. Silloin minulla oli melkein kaikki haluamani. Poikaystävät, ystäviä, koulu sujui, kaikki noudatteli tuttua ja turvallista kaavaa. Olen taas lähes onnellinen. Kuitenkin aivan eri syistä.
Lähimmiltä ystäviltä en saa muuta kuin satunnaisia haukkuja. Rakkaani ei edes (luullakseni) huomaa minua. Jos jokin asia silti tältä taholta minua lämmittää, en voi kertoa kenellekkään, en vain voi. Asioiden pitäminen sisällään ei tee minullekkaan hyvää. Ja lisäksi, olen huomannut itsessäni huolestuttavia teinix-piirteitä. Tuijotan usein tyhjyyteen. Ei kuulosta kovin hyvältä.
Olen kuitenkin... rauhallinen. En jaksa suuttua, kiljua tai itkeä. Miksikö? Koska en enää välitä, en samalla tavalla. Nautin pienistä asioista (näen rakkaita ihmisiä, silmänruokaa (vaikkakin satunnaisesti), uskallan puhua hyville tyypeille ja ja ja ja... ja isot asiat menevät, jos ovat mennäkseen.
Olen alkanut taas piirtää pitkästä aikaa. Käsiä, kasvoja, valoa ja varjoa. Loputonta piirileikkiä, joka ei lopu edes kun kynä laskeutuu. Piirrän kaikkialla. Olen kokoajan golfkentällä, joten kaipa uutukainen piirustusvihko ja kynät ovat seuranneet minua sinne. Ja voin sanoa, että siellä ei välty kommenteilta, tosin useimmat ovat positiivisia. Osaan siis muutakin kuin olla ärsyttävä ja väittää vastaan!

Isäni kysyi minulta äsken, mikä on tärkeintä mielestäni elämässä.
Vastasin, elää vahingoittamatta muita. (Kokemusta on.)
Hänestä vastaus oli hyvä, mutta oma mielipide oli, että ystävät ovat tärkeimpiä.

Hiero nyt suolaa haavoihin.


Kommentit ovat jälleen tervetulleita KAIKILTA, ja uhraan teille nyt yhden kallisarvoisista hymiöistäni: :)

Jossain ääriviivat on

Tämä on tälläinen... paska otsikko again. Murr Hector, nimeä biisisi paremmin.
Kuitenkin, sain rippilahjaksi (naimalupa taskussa) mm. piirtokynäsetin ja mustan piirtokirjan. Viikon aikana on syntynyt kaikenlaisia söherryksiä, mutta näissä seuraavissa oli sentään jotakin ideaa.
Hehee, oli pakko piirtää Mer (Ellen Pompeo, Meredith Grey Greyn Anatomiasta)Minä jumitan ilmiselvästi käsissä, no pääsipä uusi rippiristinikin kuvaan.


Omakuva paraskuva. Ehkei nyt sentään, mutta ainakin (hattu) on näköinen.


Piirtelin tämän golfkentällä. Uteliailta silmiltä ei voi välttyä, onneksi en saanut kovin pahasti kettuilua osakseni. Onpa ryppyinen käsi, ei voi muuta sanoa.

Mitä mulle kuuluu?

Aika lailla paskaa. Mulla oli tässä hyvä ja kuvaileva teksti, mutta tietyt ihmiset vaativat sen poistamista, eivät ilmeisesti halunneet katsoa peiliin, ihan miten vain.

Mä en välitä, kuitenkana mistään ei koidu mitään hyvää. Kuolin sisältä.

Kerran, kun ystävät pettävät, sen kestää. Arvet jäävät, mutta henki pysyy. Toinen kerta on asia erikseen. Voisin lopettaa kaiken, mutten voi. Muutama ihminen jäisi itkemään, mutta heidän ja tulevaisuuden vuoksi kannattaa elää. Olen ehkä tunnevammainen, mutta nyt, haluan olla vahva. En halua olla kynnysmatto, en enää. Kaikki päätyy kuitenkin valtavalle kaatopaikalle, sinne voi saapua roska-autolla, tai limusiinissa liput liehuen. On myös kolmas vaihtoehto. Voi juosta tuuli hiuksissaan ja kukka korvan takana ja pysähtyä aivan kuilun reunalle. Valita voi.

En tiedä miten jatkaa, tai selvitä. Mutta pakko se on. En halua joutua limusiinin kyytiin.

Stam1na, Likainen Parketti

Niin Vähän On Aikaa

Viikko rippileirillä... Kokemus, joka on pakko kokea, ja jota ei voi unohtaa. Alku oli tuskaa. Kaipaus kotia, harrastusta ja kaikkea muuta kohtaan oli suuri, ja epäilys, että tämä muuttuisi ei kadonnut. Oli pakko soittaa hyvälle ystävälle, itkeä puhelin korvalla ja kuunnella lohduttavia sanoja. Kaikki sanovat rippikoulusta, että ensimmäinen päivä on tuskaa, toinen siedettävä ja viikon lopussa ei haluaisi lähteä. Kaikki sanovat noin. Kuitenkaan sitä ei usko, ennen kuin se sattuu omalle kohdalle. Ensimmäisten päivien surun ja oksentelun jälkeen kaikki alkoi rullata. Raamikset, uudet ystävät ja yksi helvetin komea ilmestys auttoivat kummasti. Päivän skaboissa tuhosin melkein hattuni, kantaessani sillä vettä ja raamiksissa olin ensin ainoa, joka avasi suunsa. Iltaohjelmia odotti aina innolla. Laulut, jotka kävivät aina tutummiksi ja tutummiksi, uudet ja tutut leikit sekä isosten hulvattomat sketsit olivat... olivat... no sitä ei haluaisi unohtaa.

Saunominen ja sitten uiminen ensin jäätävässä, mutta sittemmin lämpimämmässä meressä olivat aika rentoja. Saunalaulun, ja sen jälkeisen Maamme laulun jälkeen kaikki juoksivat pitkänä vanana veteen. Huomaa, että osaan Maamme laulun sanat hyvin, aloitin laulun komeasti:

Maa on niin kaunis...

Rassella (isosella) oli hauskaa muistuttaa siitä yhä uudestaan ja uudestaan.

Vikana päivänä olivat leiriolympialaiset ja yksi peleistä oli Tuo minulle. Leikin johtaja nimeää esineen (esim. voikukka), joka pitää tuoda hänelle. Viimeinen tehtävä oli koko ryhmän yhteinen ja se kuului:

Tuo minulle... TUOMAS!

Siitä alkoi helvetillinen juoksukisa. Juostuamme hyvän tovin, minä löysin armaan isoseni (hehee, Hopo oli meidän ryhmämme isonen). Hän piilotteli saunan terassin alla ja kuulemma... huoh, minun piti kantaa hänet kisapaikalle. No jonkun sadan metrin matka ei ole mitään... Mikäs siinä kun kantaa 25 kiloa painavampaa otusta repparissa. Auts, auts, auts!

Paikan pihalla oli kiikkulauta. Tuskin kukaan loppujen lopuksi muisti, että se on lasten leikkikalu. Ei siinä vaiheessa kun sitä käytettiin ihmisten lennättämiseen, ja kun molemmilla puolilla on neljä viiva viisi ihmistä. Vieläkin aika raiskattu olo.

Palautin mieleeni vanhan taidon ja punoin toistakymmentä eriväristä ranneketta. Suuri suosio, ainakin käsillä oli koko ajan tekemistä.

Loppujen lopuksi sitä huomaa, kuinka ujo on. On vaikea saada itsensä juttelemaan vieraiden poikien kanssa, ja yrittää saada joku tietty ihminen huomaamaan itsensä. Kai sitä luottaa enemmän pitkiin katseisiin, suoraan tuijotukseen, sekä otsatukan alta tiirailuun. Ja kai se sattuu, kun joku no, sanotaan vain joku makaan saman peiton alla ja tekee ties mitä uuden ystävän kanssa. Kynä vain käteen ja tuska paperille. Aina ei voi katsoa.

Kiitos kuitenkin kaikille mukana olioille. Tuota aikaa ja ihmisiä jään kaipaamaan...

Ps. Ja nyt perkele nitä kommentteja peliin. On inhottava kirjoittaa ja kirjoittaa ilman mitään vastakaikua.