
Maailma repeää kahtaalle, pilvet tummuvat ja tumma veri hyökyy kaduille. Satakieli menetti äänensä.
Tai ehkei ihan, ehkei vielä.
Maailma on julma paikka, sen tietävät kaikki. Ihmiset myöntävät sen, ja haluavat muutoksen. On myös iloinen uutinen, me voimme vaikuttaa siihen. Sekin tiedetään, tosin harva myöntää sitä itselleen.
"Mitä me voimme tehdä, ei yksi ihminen vaikuta mihinkään."
Ei, yksi ihminen ei tuo Äiti Maalle helpotusta sen tuskissa, ei paranna ihmisiä sairaudestaan, ei tuo Taivaalle lohtua. Kuitenkin, jos me päättäisimme, ettemme aiheuttaisi enää pahaa kenellekkään, siinä olisi jo muutama ihminen enemmän. Ei maailmasta tulisi utopiaa, jossa kukaan ei kuole ja on vain sateenkaaria ja My little ponyja, mutta ainakaan, maailmasta ei tuli pahempaa paikkaa, ei meidän takiamme.
Maailma on sirpaleina, ihmiset ovat sirpaleina. Emme kestäneet katsoa peilikuvaamme, joten särjimme sen. Uskovaisten mukaan, seuraava askel ei ole pelastaja, ei messias, joka liimaa taas sirpaleet yhteen. Seuraava askel on maailmanloppu.
Minä en usko, että tämä on tässä, tosin, en itsekkään tiedä, mitä voisin tehdä. Ja silti... tässä minä olen.
Kuunnellessani Stam1nan albumia Viimeinen Atlantis, joka kertoo maailmanlopusta, sain osan maailmantuskastani myös paperille.
Idolini Hector, levynsä Kadonneet lapset kansikuvassa. Maailmantuskaa tosiaan, levyn nimikkokappale kertoo synkistä ajoista mielisaitaalassa.
Anna on se pieni kidutettu tyttö minussa. Aina kun minua sattuu kovaa, ja tunnen itseni heikoksi, päästän Annan paperille. Kidutettujen ihmisten piirtäminen tuntuu olevan minulle elinehto aikaajoin, mutta Anna on minulle piirroksistani tärkein. Ehkä senkin takia, koska se on näistäkin kärsivistä ainoa, joka ei tarvinnut mallia elääkseen. Ehkä myös, koska tytöllä kuvassa, ei ole enää paljoa elinaikaa jäljellä.



