Jossain Jysähtää

Jossain jysähtää. Joskus. Milloin vain. Miten vain. Minulla jysähti viimeksi muutama viikko sitten Kyproksella. Ilahdutin teitä jo silloin pienellä päiviksellä (ok, aika pitkällä jaarittelulla), ja tosiaan, se muutti minua. Ja elämääni, ajatuksiani, toiveitani. Minulla oli poikaystävä. Tai on, tai tai tai EN MINÄ TIEDÄ. Lomani muutti kaiken, enkä tiedä, miten siinäkin käy. No, koska tämä on julkinen blogi (hah, julkinen ja julkinen, kuka hörhö nyt täällä kävisi?), niin en voi kertoa kovin yksityiskohtaisesti... Mutta jossain jysähti ja minä muutuin. Minä myös pakenin. En ole hyvä ihmissuhteissa, ja kun jokin menee vikaan, kierryn kerälle ja odotan myrskyn laantumista. Kypsää toimintaa endeedo. Aloin panostaa golfiin, tein Facebookin ja aloin meikkaamaan eri tavalla (sori, tuossa ei ollu vielä puoliakaan). Voihan tämä vielä kääntyä. Joku aamu en jaksakkaan enään meikata kymmentä minuuttia ja palaan entiseen babyface-lookiin. Joku päivä en jaksa tai ehdi rynnätä golfkentälle. Joku päivä kyllästyn Faceen ja poistan profiilini sen kummempia miettimättä. Joskus, jossain...

Luin piakkoin loman jälkeen Marika Uskalin Hopeanorsun. Kirjoitustyyli oli hiukan kummallinen, idea ja takakansi on hiukan... no lissuhtava, mutta kirja on kaikkea muuta. Se on karu, rujo, rohkea, kaunis, valloittava, omaperäinen kuvaus nuoresta tytöstä, joka rakasti. Liian paljon vai liian vähän, en osaa sanoa. Kirjan loppu oli tavallaan onnellinen. Ainakin sillä oli loppu.

Minäkin rakastan, mutten tiedä, rakastanko liikaa, vai liian vähän. Paljastinko jo liikaa? No, miten vain, kuten sanottu, ei kukaan täällä käy, kommenttien määrästä päätellen... (vink, vink!)

Minua pelottaa, etten saakkaan omaa onnellista loppuani. Että haluan jotain, mitä en voi saada ja jään ajelehtimaan tyhjyyteen.

Aloin kuuntelemaan Led Zeppeliiniä. Ja the Beatlesin Help:iä. Taidan itsekkin kaivata apua...


Ps. Mä tykkäisin tosi paljon jos ihmiset heittäis kommenteilla. On ihanaa kirjoittaa sokeille silmille.

Etelän Yöt (Jälleen)

Ok, myönnetään, olen hemmetin laiska. En jaksa kirjoittaa hirveää matkapäivistä. Viimeksi sen saaminen koneelle vei minulta kuukauden päivät. Ja kirjoitan samalla henk. koht. päiväkirjaa, ja sen sisältö ei ole parasta mahdollista tänne. (Joojoo, ei ole k-18 kamaa, henkilökohtaista vain.)

Kerrataan kuitenkin muutama pääasia:

• Bussi haki minut ja armaan veljeni 1.30 yöllä. Sieltä Stadin kautta lentokoneeseen ja Kyprokselle.
• Eka päivä oli tuskaa, luin kaksi kirjaa (Paahde on oikeasti hyvä!), ja pohdin, tätäkö tämä tulee olemaan.
• Eka ammujumppa tuskaa, tein kuulemma kaiken väärin.
• Kentää järkyttävän mäkinen, ja jalat kuolleet.
  
• Toisena päivänä velikullan nilkka venähti (paska nakki) ja pelasin itse 111 lyöntiä... Kehtaako tätä edes laittaa tänne? Melkein kaikki muut jäivät rangelle (mikä Natsi-Saksa tämä on?) ja minä pakenin huoneeseen. Sherlock Holmesin kokoelmateos työn alla.
  
• Seuraavana päivänä minut ja ainoa toinen tyttö laitettiin pelaamaan samaan ryhmään, ja minun rangella (kirjoitetaanko sitä edes noin? en ole varma...) saamani puhekohtaus aiheutti kai pienen ystävyyden. Tulisikohan tästä sittenkin jotain? Illalla sain kuulla jo monelta taholta kettuilua syömisistäni, tai pikemminkin siitä, mitä en syönyt.
• Heh, neljäntenä päivänä tajusin ottaa kirjan mukaan kentälle. Amsterdam, Anne F. ja minä on loistava kirja! Sain sitten siitäkin kettuilua osakseni, mutta mikäs siinä. Kestin sen kuin mies Konsanaan! Kivasti on aina välillä sadellut, ja Elli ja minä olemme alkaneet harrastaa iltäkyläilyjä, ja todenneet erän tyypin, IHAN HELVETIN KOMEAKSI!
  
• Matka on jo muuttunut täydellisestä katastrofista ihanuudeksi... Kierroksen jälkeen chippailu petankin säännöillä hiukan venähti (kaksi tuntiseksi). Aika hyvin n. viisi ja puolituntisen kierroksen päälle. (Normaalikierros (18 reikää) kestää neljä tuntia.)
• Pelattiin Ellin kanssa kahdestaan, ja oli lievästi piristävää, ettei tarvinnut juosta aina miesten tiin kautta. Siinä sitten aina pienet joogat, kun joutui odottamaan.
• Ja minusta on tullut virallisesti täysin golfaddikti. Yllättäen tottuu nousemaan lomalla joka aamuseitsemältä, olemaan rangella, pelaamaan koko kentän, olemaan taas rangella ja nopean suihkun jälkeen syöksymään syömään.
• Kenttä on mäkisyyden lisäksi upea. Muutamalla väylällä avautuu alas kanjoni (ei se kanjoni!) ja no, sitä ei osaa edes kuvailla.
• Kaikki kettuilevat taas syömisestäni ja yritä nyt selittää 12 veelle suomenruotsalaiselle pojalle, miksi et syö kuin riisiä, kurkkua, tomaattia ja mansikoita. Koska olet hemmetin nirso...
• Hiiiienoa. ERÄS ihminen on ottanut asiakseen vätyillä myös musiikkimaustani. En tiedä, onko pahempi, etten minä tiedä Rihannan Disturbiania, vai, että 37v. mies tietää... Mutta kaupungilla oli aika mukavaa. Ostin uuden paidan (hehee, kakskytä viis erkkiä) ja kahdeksalta illalla ei kannata kahden tytön liika kahdestaan ulkona. Saimme VAIN kaksi turkkilaista peräämme. Puolijuoksua sitten vain kahvilaan turvaan, miesten luokse.
• Wipii, pääsin vihdoin pelaamaan armoitetun promme kanssa. Peli uhkasi katketa mukavasti vasemman käden rakkuloihin, hyvä kun mailasta voi pitää kiinni. No, teippi auttaa aina. Chippasin bunkkerista kuppiin (joo o, viljelen golftermejä) ja sopimuksen mukaan samainen armoitettu pro raahasi kärryni ylös väylän nmro. 17 jumalatonta mäkeä. Kerrankin kävi tuuri! Puolikas kierros vielä samaan syssyyn ja hävittiin Ellin kanssa Ipanalle ja Hunaja-Tassulle kokikset. (Tai, no Elli hävisi, minulla oli ihan oma ryssäkerho keskenäni.)
  
• The very last day. Haikeat tunnelmat ja kisa Turkin mestaruudesta. Keksin oman Riksa-lookin, good for me! Armaaseen hattuun aurinkolasit väärinpäin taakse ja vielä sulka päälle. Se auttoi, pelasin oikeasti hyvin!
  
• Katselin sitten tunnin poikien petankkia. Pippuripihvit olivat kovassa tarjouksessa. Panos oli viisi euroa, ihme etten voinut osallistua...Kädet tihkuvat hunajaa… Mikäpä siinä kaatosateessa. Hakki sentään lainasi omaa varjoaan, vaikka itse kastui…
• Myrsky on alkanut. Sade tulvii kaikkialla ja salamat halkovat taivasta. Otan hatkat iltavaatteissa, paljain jaloin, hattu päässä ja Out There korvissa soiden juoksin tulviville kaduille ja päästin kaikesta irti. Rakkaus…
• Palkintojenjaon ja kaiken muun jälkeen pelattiin Villen, Jannen ja Leevin kanssa pokeria puoleenyöhön asti… ja kaikkea muuta järkevää. Homma meni aika mielenkiintoiseksi kun aikuiset (oli siellä muitakin) olivat ottaneet muutaman liikaa!
• Juho ja Aleksi saapuivat kahdelta yöllä pakkaamaan huoneeseemme. Reilu kerho, aloin sitten itsekin kyseisen urakan.
• Ennen kuin bussi ehti lähteä, Ville ja Aleksi pakottivat minut shoppailemaan... Kuulemma minulla oli liikaa rahaa. Ei sitten mitään, maksoin 50 erkkiä golfpaidasta.
  
• En halua lähteä, liikaa ihania muistoja ja ihmisiä jää taakse!
• Lentokoneessa luin kaksi ja puoli tuntia historiaa… Loppu lennon istuin sitten puoliksi käytävällä jutellen med Elli. Hyvästely oli kamalaa…
• Huoltoasemalla pelikoneita, enää puoli vuotta, niin se on laillista.
• Bussimatka oli luksusta, tosin en IKINÄ suosittele katsomaan Kummelin Kullankaivajia. Jotain niin skitsoa.
• Loma on loppu ja kirjoitan tätä fiilistellen. En halua unohtaa mitään, joten tässä niitä muistoja. Kuvat ovat Ellillä, kamera jäin aina hotellihuoneeseen.

Tästä tulikin melkoinen romaani. Semmoista se on. Jotenkin tämä loma vaikutti minuun ja elämääni enemmän, kuin olisin osannut ikinä kuvitellakkaan.

Mennään Pois

Rippikoulu käynnit on sitten hauskoja... Normaali nuortenilta, missä ei olisi pitänyt joutua tekemään mitään, muuttui dramaattisesti, kun meidän pakotettiin..: VEISAAMAAN VIRSIÄ!

Ekaan tuntiin mahtui biljardin peluuta, ja kaikkea sählinkiä (sandsibah! (kirjotinko mä tota ees oikein?)). Sain ostettua uuden hatun kadonneen Hectorin tilalle (kiitos Villelle) ja olin aika tyytyväinen. Ja sitten meidät vietiin yläkertaan piiriin veisaamaan. Halusimme kahden kaverin kanssa lähteä, jopa ilman merkkejä, mutta meidämpä ei annettu. Kiitti vaan. Jotenka siitä alkoi operaatio: Lähtedään v***uun täältä! Minulla oli avaimet alakertaan, heh, kannattaa olla vartionjohtaja. Ehdotin, että menisimme sinne, ja lähdimme vessaan. Rippikouluhemmo seurasi meitä, ja ilmoitti, ettemme pääsisi pois. Muah, muah, muahhaa! Meidät paimennettiin takaisin, sen jälkeen, kun juoksimme häntä karkuun, ja jäimme kiinni ensimmäisillä lukituilla ovilla. Hyvä me!

Silloin jätin muut pitämään vahtia ja juoksin ulos. Sisäpihan kautta, kolon (partiotalon) ovelle ja suoraan sisään. Sieltä sitten pääsin yläkertaan, käyttäen "hyvää" muistiani, selvittääkseni avaimen kätköpaikan. Loppujen lopuksi, pääsin ryöstämään passimme takaisin, ja toinen ryöstöretki jätti meille saaliiksi omat ulkovaatteemme ja jokaisen porukkamme pojan toisen kengän. Majoituimme sitten korppujen kanssa alas, ja tälläinen oli huima pakomatkamme. Jos tämä olisi facebook, olisi olemassa tykkäysnappi, mutta koska ei ole, tyydyn kommentteihin.

PS. Sain myös Turusta kaksi uutta hattua, ja tässäpä kuva niistä. (Mä hattufriikki ooon....)

PS. Matkani vie tällä kertaa Kyprokselle, ja sieltäkin on luvassa matkapäivistä.

Ciao

Kaipuulleni

Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa. Varmaankin, koska en tiedä miten sen tekisin. Olen onnellinen, minulla pitäisi olla kaikki, mitä haluan, ja silti olen surullinen. Jokin ahdistaa, kalvaa. Kuin kivi kengässä. Ennen kuin se on kadonnut, en voi rauhoittua. En ole varma, ehkä tiedänkin, mikä on vialla, mutta en voi tehdä sille mitään. Voin vain toivoa, että on kyse traumasta, jostain, mitä en voi auttaa. Jollei ole ja olen oikeassa, elämäni on taas... No en tiedä mitä se on.

Ihmiset ympärilläni vaikuttavat vahvasti elämääni. He ovat elämäni. Toinen pitää minut synkkinä hetkinä pinnalla, ja toinen aloittaa aallon, joka hukuttaa minut ja jään pimeään. Rakkauteni musiikkiin, kevääseen ja tiettyihin ihmisiin on pelastusrengas.

Joskus haluaisin pois. Kaikesta huolimatta. Toiseen maahan, mereen, ilmaan... Haluan laulaa surun pois ja lähteä. Laulaisin pois ihmiset, talven, lian, kivun, pelon, koko maailman. Lopuksi jäljellä olisin vain minä. Minä ja musiikki. Minä ja rakkaus. Minä ja elämä.

Tämä voi kuulostaa itsetuhoiselta, mutten halua kuolla. Elämä on aivan liian... elämää.

Onni ei tule etsien, vaan eläen.

Minä aion löytää onneni.

Suuri Pieni Mies

Mutta onko sillä väliä? Miksi ulkonäön , ja nimen omaan painon pitäisi vaikuttaa ihmiseen niin paljon? Onko väliä, onko joku hiukan ali- tai ylipainoinen, kunhan on sinut itsensä kanssa, ja se ei ole terveydelle haitallista. Ihmisiä on kaiken kokoisia ja muotoisia, kukaan ei ole täydellinen. Jollekulle saattaa sopia pieni pyöreys, toinen saattaa olla luonnostaan hoikka, ja sille ei voi mitään. Hyväksykää itsenne, ja ennen kaikkea muut. Ennen kuin tuomitsette koulun lihavinta tyttöä, ajatelkaa, onko lihavuuteen syynä geenit, ahneus, vaiko sairaus. ......................................................................................................................................................................... Jos haukut jotakuta lihavaksi, se on haukkumista ja väärin. Kohde loukkaantuu, ja monet katsovat nimittelijää pahasti. Onneksi silti, korjaatkaa nyt jos olen väärässä, ihmisiä voi sanoa luiseviksi, laihoiksi ja muodottomiksi. Ei siinä mitään. Eihän sillä ole väliä, että ihminen syö kuin hevonen ja välttää liikuntaa, mutta koska hän on hoikka, niin se täytyy hänelle ilmoittaa. Tunnen ihmisen, kuka inhoaa sanoja hoikka, laiha ja luiseva, koska häntä aina koulussa kutsuttiin sellaiseksi. Hän ei onnistunut lihoamaan, ja joutui kuuntelemaan päivittelyjä painostaan koko peruskoulunsa halki. ......................................................................................................................................................................... Minusta laihaksi kutsumista, voi verrata lihavuuteen. Jotkut ottavat sen hyvin, koska laihuus on länsimainen kauneusihanne, mutta esim. Mauritaniassa, nuoret tytöt lähetetään läskileireille lihomaan. Että maassa maan tavalla. Monissa lehdissä hehkutetaan, kuinka ihania kurvit ovat, ja A-kupin omaavat painavat päänsä ja hakevat lisää pullaa pakkasesta. ......................................................................................................................................................................... Demi.fi:ssä oli muutama päivä sitten melko mielenkiintoisia keskusteluja. Toisessa kyseltiin, ovatko rinnat pienet jos koko on B-70. Tuli vähän haista kukkanen olo, kun monet totesivat sen olevan pieni koko. Hyppisin tuollaisella kuppikoolla riemusta. Tai tanssisin cancania. (Tavallista useammin.) ......................................................................................................................................................................... Toisessa kysymyksenä oli: "Olisitko tyytyväinen jos painoindeksisi olisi 19,2?" No jotkut tykkäsivät sitä ihan ok:na, jotkut haluaisivat laihemmaksi, mutta monet kommentit: "Hyi, ihan liian laiha!" "En haluaisi olla muodoton tikku." "Oon niin pitkä (jotain 167cm. -.-') että minulle ei sopisi tuollainen laihuus." satuttivat aika paljon.¨Oma painoindeksi on n. 17,5. Kiitti vaan. Painoindeksi kertoo painosi suhteessa pituuteesi, ei vain kuinka hoikka tai pullea olet (idiootit). ......................................................................................................................................................................... Näin, sain purettua sydäntäni ja pyydän, että mietitte hiukan, ennen kuin tarraatte tuttunne kylkiin kiinni ja huudatte, että tässä tuntuu kylkiluut. PS: Pydän anteeksi pisteitä, mutta blogspot kettuilee minulle.

Lunta Kiikarissa

Minut herätetään kello 9 nol nol. Auton pitäisi hakea minut yhdeltätoista, mitä laitan päälle. Pähkäilyn jälkeen saan vaatteet ylleni ja muut hommat hoidettua. Olen siis valmis lähtemään laskettelemaan! Viime kerrasta on kulunut noin kolme viiva neljä vuotta ja olo on lievästi epävarma. Kaverit ovat enemmän tai vähemmän kokeneempia ja vinkit ovat kalliita. Automatka on hauska, mikäs siinä, kun kahden kaverin kanssa jutellaan kaikkea öhöm "mukavaa".

Perillä suksivuokraamoon ja saan liian lyhyet sauvat. Kiitti vaan. Kaadun melkein jo ensimmäisessä mäessä (vuokraamolta hisseille, loiva kuin vauvan peppu). Mitäköhän tästäkin tulee. Kaikki hissit ovat ankkureita, ja lapsuuden traumat eivät oikein auta. Pääsin tosin turvallisesti ylös, (sillä kertaa,) vaikka roikunkin todennäköisesti hyvin mielenkiintoisesti ankkuristani. Ensimmäinen lasku edessä, miten aurataan, käännytään tai jarrutetaan, se kaikki täytyy ymmärtää nyt, muuten ei kunnian kukko laula. Kurvailen varoivaisesti, ja toinen jalka auraa vaistomaisesti. Jyrkimmässä kohdassa iskee paniikki. En halua kaatua! Tuttu laulu alkaa soida päässä:

"You can do this, if you really want. (Nananananannaaaa!)"

Ja kuin ihmeen kaupalla, pysyn pystyssä. Hymy hiipii kasvoilleni, kunnes pääsen rinteen juurelle. Käteni kohoavat voiton merkiksi. "Selvisin!"
Aina kun seuraavilla laskuilla korkeanpaikankammo iski, tai vauhti karkasi käsistä, keksin muutaman kymmentä rohkaisu lauluja, joita sitten kelpasi lallatella turvaan asti.

Reissuu mahtui paljon muutakin. Vauhdin huumaa, ja uskaltauduin jopa hyppyriin (olen järkevä). Ensimmäisellä kerralla kukaan ei kaadu. Toinen (se vähemmän kokenut) ystävä kiljaisee ja minä käkätän mielipuolisesti pääsessäni turvaa. Seuraavalla kerralla melkein hyppään toisen ystäväni (edelleen se vähemmän kokeneen) niskaan. Suosittelen lämpimästi, että kaaduttuanne, ETTE jäisi paikoillenne keskelle rinnettä nauramaan. Samainen ihminen päätti myös viettää vartin metsässä kaatuillen ja eksyksissä.

Kaaduin koko reissun aikana vain kerran. Ankkurihississä. Kertaakaan rinteessä en kierinyt alas sukset solmussa, vaan päätin törttöillä ANKKURIHISSISSÄ. Hyvä minä. Siitä sitten auraus alas (pitkä, pitkä matka alas) ja uusi yritys ylös, huolestuneiden ystävien luokse.


Paluu matka oli melko hysteerinen. Sanoinko melko, ei se oli hysteerinen. Kiitos demille. Ja hirville... Pelkkää käkätystä ja sähläystä, tämän ikäiset ovat vakavia ja ilottomia indeedo. Mikäs siinä, jalat hyytelönä, nenä punaisena kodin lämpöön. Voisihan tuollaista harrastaa useamminkin (Ehkä jopa kerran kahdessa vuodessa!)

Kaikki Pääsee Taivaaseen vol. 1

Viime keskiviikko oli uskontoa täynnä. Mäkkärissä tuli istuskeltua kaverin kanssa toista tuntia ja pohdittua uskontoja.

Onko Jumalaa olemassa?
Mikä uskonto on oikeassa?
Onko taivasta olemassa?

Minä uskon Jumalaan. Minä en usko, koska ajattelen maailman pyörivän vain ulkoisen voiman avulla, tai että uskon Jumalan ilmestymisiin ynnä muuhun sellaiseen. Minä uskon, koska en muuten voisi kestää ympäröivää maailmaa. Kuinka voisin katsoa pieniä afrikkalaisia lapsia kuihtumassa, jos en uskoisi, että heitä varten odottaa jotain parempaa? Kuinka voisin kuunnella uutisia Japanin maanjäristyksistä, tsunamista ja ydinvoimalan räjähdyksestä, jos en uskoisi, että jokin suurempi voima antaa sille merkityksen. Tai kuinka voisin seisoa oman, pienen koirani haudalla, jos en takertusi siihen, että joskus vielä näen sen. On se taivas tai helvetti, armahdus taikka kadotus, rakkaamme eivät jätä meitä. Joten, minä uskon Jumalaan, ja turvaan häneen, vain, koska haluan nukkua yöni rauhassa ja pitää läheiseni turvassa.

Uskonnoista henkilökohtaisesti, jos voisin valita, (no, voinkin, mutta tyydyn silti kristittynä olemiseen) kallistuisin eniten buddhalaisuuden kannalle. Ei jumalaa, tai jumalia, vain sinä itse, mietiskelemässä ja yrittäen elää mahdollisimman hyvää elämää. Ja lopulta: Nirvana. Se kelpaisi minulle, ja on jollain tavalla järkeen käypää, hyvistä teoista palkitaa, pahoista joutuu maksamaan.

Taivaaseen haluaisin uskoa. Niin suuri osa minusta haluaisi uskoa, että kuoleman jälkeen talsittaisiin pilvien päällä siivet selässä. Mutta se kyyninen, ja epäilevä osa minussa sanoo, että tuo on potaskaa. Uskonnon tunnilla sain aikaan väittelyn, miten pääset Taivaaseen. Minä olen aina olettanut, että ihminen, joka yrittää elää hyvää elämää, auttaa muita ja katuu syntejään, pääsee Taivaaseen. Mutta uskonnonopettajani on sitä mieltä, että taivaaseen pääsee yksin Jumalan ja Jeesuksen armosta. Kun kysyin, miten sitten joutuu helvettii, sillä Raamatussa selvästi puhutaan kadotuksesta? Kuulemma, jos haluat Taivaaseen, tervetuloa. Käytin tunnillakin tätä esimerkkiä. Jos joku on murhannut sata ihmistä ja ei edes kadu, pääsee siis Taivaaseen, jos vain haluaa?

Vastaus oli kyllä.

Ilmeeni lähenteli sanpoa. Mietin mitä ihmettä. Jos tällä tavalla saa ikuisen onnen, miksi Raamatussa kehotetaan rakastamaan lähimmäistä ja Jumalaa, sekä elämään synnitöntä elämää? En usko, että täytyisi olla laupisa samarialainen, päästäkseen Taivaaseen, muuta silti...
Raamatussakin kerrotaan miehestä, joka haali omaisuutta maan päälle ja huonosti kävi. Joten nämä asiat ovat selvästi ristiriidassa. Eli, olen päätynyt uskomaan näin:
Elä hyvä elämä, auta muita, kadu syntejäsi. Älä ole niuhottaja, mutta ajattele muita ja lähimmäistäsi edes kerran viikossa. Kun (toivottavasti) vanhana kuolet omassa sängyssäsi, et pelkää. Voit ajatella elämääsi ja tekojasi puhtain omatunnoin ja voit kuolla rauhassa ja tulevaa odottaen.

"Kuolema on vain uusi polku, jolle jokaisen on kerran astuttava."

Ja kun astut sille polulle, tiedät poistuvasii tästä elämästä ilman painolastia.
Eikö sekin ole pieni taivas?

Nostalgia

Tämän tekstin otsikkoa ei ollut tarpeen miettiä. Koko päivä on ollut tulvillaan mennyttä ja Nostalgia on hiipinyt mieleeni, täyttänyt ajatukseni ja nostattanut ne ilmaan. En ole varma, saanko niitä takaisin.

Mä ajassa oudosti liidän,
tää untako on vaiko ei?
Mä paikasta paikkaan näin kiidän,
ja varjoni tunne mua ei...

Aamu alkoi tavallisesti. Siis sen verran tavallisesti, kun on mahdollista, jos on menossa tukioppilas koulutukseen Meriristiin. Ja Nostalgia soi. Hento pienomelodia täytti huoneen ja ei ollut vaikea tunnistaa sävelmää. En tennyt mistä se kuului, tai kuuliko kukaan muu sitä, mutta se oli olemassa. No, en ollut kuvitellut. Myöhemmin ikävä kyllä muutama paikallinen lissu lauloi pienon säestyksellä ja laulun taika katosi. Yksinään pienossa oli voimaa, mutta kun joku alkoi laulaa... Ja olin omituisen mustasukkainen. Hector on minun idolini, Nostalgia on minun lauluni ja siellä se soi kaikkien muidenkin korvissa. Kummallista.

Kuitenkin, kaikki ei loppunut tähän. Kotiin tullessani luin paljon, ei siinä mitään. Kuitenkin yhden ja vielä toisen kirjan luettuani pieni laulua tunkeutui mieleeni.

Kevät tuulen alkusoittoon,
nyt jo herää aamunkoittoon...

Metsä tuoksuu, tuuli soi. Kappaletta laulettiin monesti ala-asteen kevät juhlissa. Ja sitä seurasivat Jäähyväiset ja Suvivirsi. Muistojeni sinfonia soi ja teki mieli itkeä. Tuskin enään ikinä kuulisin näitä lauluja. Soitin joskus kitaraa. Se on jäänyt ja soitin seisoo komerossani käyttämättömänä, epävireessä. Olisin soittanut, kaivanut kätköistäni soinnut ja laulanut nuoruuden kevätjuhlat, mutta kielet olivat kuluneet ja viritysmittari rikki. Valinnaisaineisiini ei myöskään kuulu musiikki. Käsitän sen nyt. Enään ikinä en istu pulpetilla akustinen sylissäni ja laula muiden mukana. Tällä hetkellä haluaisin vain pyytää entiseltä musiikinopettajaltani, pääsisinkö jokin välitunti soittamaan varastoon. Haluan sitä tällä hetkellä niin paljon.

Joten, ei nostaligia vieläkään loppunut. Seuraavaksi aloin kaivella kaappejani ja löysin muutaman kauniin taulun, sekä paljon ala-asteen kuvaamataidon töitä. Halusin jälleen itkeä, mutta tällä kertaa melkeinmpä ilosta. Se oli jollakin tavalla liikuttavaa. Kaikki se tunne, yritys ja lapsenomaisuus. Joten nyt huoneeni arvotaide on vaihtunut huomattavasti halvempiin ja kauniimpiin tauluihin ja pidän niistä. Ei synkkiä värejä, tai rumia hahmoja.

Kaiken tämän täydentää Pikku Prinsessa, jota aloitin lukemaan äskettäin. Nostalgiani on valmis ja sain takaisin pienen palan menneisyyttä, niin taiteen, laulun ja kirjojen muodossa. Ja muuta en pyydä.

PS: Vähän tuon tyyppinen taulu löytyi komeron pahjalta, ja ei kun seinälle!