Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa. Varmaankin, koska en tiedä miten sen tekisin. Olen onnellinen, minulla pitäisi olla kaikki, mitä haluan, ja silti olen surullinen. Jokin ahdistaa, kalvaa. Kuin kivi kengässä. Ennen kuin se on kadonnut, en voi rauhoittua. En ole varma, ehkä tiedänkin, mikä on vialla, mutta en voi tehdä sille mitään. Voin vain toivoa, että on kyse traumasta, jostain, mitä en voi auttaa. Jollei ole ja olen oikeassa, elämäni on taas... No en tiedä mitä se on.
Ihmiset ympärilläni vaikuttavat vahvasti elämääni. He ovat elämäni. Toinen pitää minut synkkinä hetkinä pinnalla, ja toinen aloittaa aallon, joka hukuttaa minut ja jään pimeään. Rakkauteni musiikkiin, kevääseen ja tiettyihin ihmisiin on pelastusrengas.
Joskus haluaisin pois. Kaikesta huolimatta. Toiseen maahan, mereen, ilmaan... Haluan laulaa surun pois ja lähteä. Laulaisin pois ihmiset, talven, lian, kivun, pelon, koko maailman. Lopuksi jäljellä olisin vain minä. Minä ja musiikki. Minä ja rakkaus. Minä ja elämä.
Tämä voi kuulostaa itsetuhoiselta, mutten halua kuolla. Elämä on aivan liian... elämää.
Onni ei tule etsien, vaan eläen.
Minä aion löytää onneni.
Mitä sun elämästä sit puuttuu?
VastaaPoistaPelästytit minut urakalla.
VastaaPoistaKauniisti kirjoitettu ;n; Tuota on liikkeellä. Toivottavasti puuttuva palanen löytyy. Ei kannata luovuttaa!
Kuuntele sisäistä henkeäsi ja hasistonttua; et voi mennä vikaan.
Hmm, en tiedä puuttuuko mitään... jokin vain kauniisti sanottuna kusee välillä. ;)
VastaaPoistaKuuntelen mielelläni kaikkia hasistonttuja, jotka minulle nauvoja jakavat.