Tuu Takaisin

Hmm, sori etten oo kirjotellu pitkään aikaan. On tapahtunu niin paljon kaikkee, semmosiiki asioit mist ei ois halunnu kirjotella. Kasi alko, musta tuli vartionjohtaja ja elämä muuttu. Ja mun koira kuoli kesällä. Mä oli mun sukulaisten luona ku isä soitti. Se oli jääny auton alle ja kuollu samantien. Se oli varmaan mun elämän karmein päivä. Mut haettiin Porista pois ja mä itkin koko automatkan. Ronjalla oli ollu jalan kaa ongelmii ni ei sne ees pitäny pysyy juoksee. Mut kyll se sit loppujenlopuks pystyki. Surullista kans oli et sitä ei saanu hyvästel. Ja et se oli vasta biis. Oli kamala kuunnella jonkun semmosen lohdutteluu kenenkä 13v. koira lopetettiin joskus 15 vuotta sitten. Viimeset muistot siit oli mökillä kun rapsuttelin sitä kunnolla pitkästä aikaa. Ja sit viimene veneest ku pidin sitä sylissä. Mul on sitä vielki ikävä. On kamala tajuta ettei se enää ikinä kerjää herkkuja, tai oota sua kotiin häntää heilutellen.

Isä päätti hankkii uuden koiran. Se on jo varannu sen. Mä en haluis. Mä en pysty. Ja lisäks musta on jotenki helpottavaa ku ei enään tarvi asettaa koiran etui omien edelle. Mut nyt se taas muuttuu. Jos mä saisin Ronjan takasin ni mä tekisin melkeen mitä vaan. Mut mä tiedän ettei se oo mahollista. Mä yritän lisätä tähän kuvan siitä. Katotaan onnistunko. Mut musta tuntu et mun piti kirjottaa siitä. edes vähän myöhässä. Nyt kun ei enään satu niin paljon.

NÄIN ON

Mua vituttaa. Yksinkertaisesti sanottuna mua vituttaa ihan helvetisti. Sori, jos mun kieli on vähän karkeaa, mutta mun aivot on räjähtämäisillään. Mulla on kesätyö. Tai oli, se loppu just. Kolmepäiväinen kesätyö golfkoulussa aputyttönä. Mä tykkään tosi paljon pikkulapsist, joten tää oli unelmajobi. Mulla oli tosi kivaa, kattelin kun muksut oli lyömäs, ja välillä pelailin värikuningasta tyttöjen kaa.

Mulle ja mun veljelle oli kerrottu aikoja sitten yhestä perhematkasta särkkään. Me molemmat ilmotettiin ettei olla tulossa. Mä, koska se osu just vikalle kesätyöpäivälle ja veli, koska, no luoja tietää mistä syystä. Myöhemmin veljelle oli tarjottu mahollisuutta ottaa kveri mukaan. Se hyväksy sen. Sitten samaa tarjottiin mulle. Mä epäröin ja sanoin, et voisin ehkä saada jonkun. Tulin sitten tänään kotiin tokan kesätyöpäivän jälkeen ja ilmotin, etten oo tulossa särkkään. Ja sillon helvetti pääsi irti. Mulle ilmotettiin et mun on pakko tulla, et "en vaan voi poimia rusinoita pullasta" (toi on nykyään mun isän lempi ilmaus) ja et mun on vaan pakko hommata kaveri. Nyt mua ketuttaa tosi paljon. Tilannetta parantaa viel se, et olin just vähän aikaa sitte lintsil, joten huvipuistokeikka ei oo ihan ykkösenä lstas. Palkalla ei oo niin paljoo välii, mut on tosi kelju ilmottaa, et ei pääsekkää huomen. Onneks yks ihana ihminen suostu tulee mun kaa. Kyll siit varmaan tulee ihan kivaa, mut silti mua harmittaa. Miksikö? En tiedä. Ehkä tässä on jotain mitä en itekkään tajua. Tai myönnä. Miten vain.

Musta Sade

Elikkä ensin, kerrataas pari tosiasiaa.
1. Nyt on kesäloma.
2. Kesäloma on vain kerran vuodessa.
3. Kesälomaa on odotettu koko samperin kevät (tai ainakin allekirjoittanut on odottanut).
4. Ja nyt kun vihdoin ja viimein on kesäloma, ilmat ovat suoraan sanoen aivan perseestä.

Tämä ei ole kesä. Ainakin mä toivon niin. Talvi oli pitkä ja kylmä. Mä itse sinnittelin sen lävitse, vain ja ainoastaan ajatellen kesää. Kesken kylmintä ja pimeintä talvipäivää mä väänsin nupit kaakkoon, huudatin Mikä Kesää ja annoin rytmin virrata lävitseni.

Nyt paistaa aurinko. Kuitenkin aivan liian pian ilma täyttyy sumusta, sateesta. Taivas mustuu, kasvit sulkevat kukkansa ja eläimet (mihin luen myös itseni) käpertyvät pesiinsä suojaan. Minä nautin myrskystä. Kaatosataasta ja salamoista. Kuitenkin jatkuva kylmyys ja tuuli saavat minut surulliseksi. Tämä teksti on tosi angstaava, mutta en voi mitään tunteelle, että en saa enään ikinä kokea kunnon kesää. Talvi on pitkä synkeä ajanjakso vuodessa ja siksi kunnioitankin suuresti noita viisaita muumeja, jotka nukkuvat sen yli.

Näiden ilmojen innoittamana, minä lupaan, että seuraavan kerran kun on kaatosade, minä menen ja tanssin villin aurinkotanssin, innoittamaan hyviä ilmoja. Täytyyhän tälle nyt pentele vieköön jotain tehdä.

Tää On Se Aamu

Me lähettiin kymmenelt bussilla luokkaretkelle Tampereel. Ilma oli ihana ja lämmin ja matka sujui mukavast siin pelleilles. :) Eka mentiin pyynikin harjul syömään eväit ja näkymät oli upeita. Siel ois voinu viettää koko päivä. Sitten oli vuorossa vakoilumuseo ja raxi. Shoppailun jälkeen suunnattiin tohloppiin.
Me oltiin paikalla liian aikasin, joten me vietettiin yks ihana tunti siin pihal. Meijän luokan valvoja väitti, etten mä pääsis yhen aidan yli. No mä lähin juoksee aidalle ja pääsin yli melko helposti. Ylpeenä tulin takas, jolloin luokanvalvoja totesi mun olevan pöpi päästäni ja pojat kyseli, et onks mulla kuukautiset. Se on yrittävän palkka. Kummiskin sen jälkeen me pelleiltiin pihalla ja mä ja mun kaveri keksittiin kaikkii mahollisii tapoi pistää vitoset. Sit aina kun me tehtiin niin, me hihkuttiin. Ja itten yks meijän luokkalainen poika yhty leikkiin. Oli siin ihan sairaan hauskaa.
Paluumatkal sama tyyppi tuli mun ja mun kaverien kaa istuu eteen ja siispä hauskuus jatkui. Melkeen ikävää, kun päivä loppu. Vois mielellään ottaa heti uusiks. :)

Ei Tänään

Meillä olis ollu tänään koulussa tyttöjen ja poikien tanssi. Pahaksi onneksi mulla oli keskellä tuplatuntia hammaslääkäri, jota ei voinu siirtää. Kaiken lisäks mää olin viel missannu edellisenki tanssikerran, joten fiilikset oli aika pohjamudissa. Miten ihmeessä mä oppisin tunnissa kolme tanssia? Meijän koulussa kun on semmoset "kivat" tanssiaiset, niin on aika noloo kun ei osaa.Tanssiminen oli ihan kivaa, muuta sitten piti jo mennä.
Mä talsin hammaslääkäriin ja siellä mua jo odoteltiinki. Mut istutettiin tuoliin ja varmaan kolme kertaa annettiin puudutuspiikki. Siinä vaiheessa mä jo itkin. Sitten ikeneen tehtiin aukko ja hammas, joka ei muuten suostunut puhkeamaan, paljastettiin. Se ei enään sattunut, lähinnä tuntui epämukavalta, mutta sen jälkeen olo oli heikko, väsynyt ja mä en pystynyt puhumaan. 3-4 tunnin jälkeen tunto palasi huuliin ja nenään. Olo oli aika karmee ja mää pystyn vieläki muistamaan, et miltä se tuntu. Mä todella vihaan hammaslääkärii.

Viimeinen Unelma

Mulla on unelmia. Kaksi on kärkipäässä. Toinen on mahdoton kaikilla tavoin, toinen on fysiikan lakien mukaan mahollinen. Mun mahdoton unelma on elänyt mun mielessä vuosia. Lapsesta asti. Unet on olleet siinä ihana apu. Ainakin unelman voi saavuttaa unissa. Mun unelma on pystyä lentämään. Miten vain. Tosin lentokone ei käy. Sitä on vaikee selittää. Mut sellanen vapauden tunne. Tunne, että pääsee korkealle. Mut kuitenki. Unelmat on tärkeitä. Toisille ne on asioita joita voi saavuttaa. Musta vaan on ihanaa kuvitella lentämistä. Mun toinen unelma on Hectorin tapaaminen. Kuulostaa hullulta tän ikäselle, mutta mää haluisin jutella sen kaa sen biiseistä, musiikista ja kaikesta muustaki. Että semmosta. Aika friikki mutta nää on ihanii henkireikii. Mä tiedän, että kumpikaan ei tule ikinä toteutuu. Mutta toivossa on hyvä elää. Mitä me oltais ilman unelmia. Ei mitään saavutettavaa, odotettavaa. Joko oltaisiin ihan saamarin kilpailuhenkisii ja yritettäs vaan teilata toiset. Tai sitten tuijotettais seinää ja odotettais kuolemaa. Kuulostaa aika kivalta vai mitä? Olis kiva jos pistäisit kommenttii ja kertoisit unelmistas.

Takataan Roos

Viime perjantaina mää ja kaverini jouduimme todellisen kokeen eteen. Meillä on bändi johon kuuluu: Pienomies, Hassu Huilumies, Monofilharmoonikko, (eli minä, kitaristi) sekä Satakielen Laulu. Tosin miesnimitykset ovat aika harhaanjohtavi, kyseessä on tyttöbändi Outolintu. Me ollaan taitojemme puolesta aika erilaisia, sillä toiset meistä soittavat musiikkiopistolla ja toiset (kröhöm!) rämpyttelevät kotona.
Bändimme piti esiintyä ystävänpäivä juhlassa, missä esiintyi myös muitakin bändejä. Me lähdettiin ihan siltä pohjalta, että ollaan huonoimpia ja meidät (okei, minut) buuattaisiin heti ulos. Meillä oli VAIN yks biisi lautturi ja oltiin harjoteltu sitä sormet verille. Ja just sillä viikolla huilistimme oli sattunut olemaan kipeä ja hän oli suvainnut saapua vasta esityspäiväksi. No tunnit meni tosi hauskast salissa roudaamas ja miksaamas ja harjottelemas yms. yms. Eli me tehtiin sitä about 1,5h. ja toiset puoltoist tuntii me vaan juteltiin ja sählättiin siel salissa. Eli ihan sairaan kiva päivä! <3 Kiitos siitä kaikille paikalle olijoille! Mut sit ku oli aika esiintyy ni mulle tuli karmee ramppikuume. Olin aikasemmin esiintyny vaan kerran, ja senki aikusten edessä, sillä onhan se nyt tuhat kertaa pahempaa esittää oman ikäsille.
No me kompuroitiin lavalle ja alettiin soittaa. Mun piti tulla mukaan alkusoiton jälkeen, mut sillon kun löinkin ekan soinnun niin... Armas sähkökitarani ei päästänyt PIENINTÄKÄÄN ääntä! Siin on sit kiva alkaa säätää sitä päälle. Hip, hip, hurrey!! Aloin soittamaan ihan sairaan myöhään ja sillon mä koin semmosen rauhan tunteen. En soittanut sointuakaan väärin ja nautin vaan musiikista.
Semmonen oli se keikka, mut mää en ikinä unohda sitä ihanaa tunnetta kun mää seisoin lavalla ja tunsin itteni voittaamattomaks.