Tie Jatkuu Äärettömiin

Pois pitkin valtatietä mustaa,
reitti mua kuljettaa,
katseellani seuraan keskiviivaa valkeaa.
Tuulen soitto ääntäs toistaa,
tuo hymyn silmiin sumuisiin
ja tie alla pyöräin, vie äärettömiin.

Tämä laulu vie minut suoraan Pariisiin. Pimeään autoon ja vuoteen 2007. En halua kasvaa. En ole ikinä halunnut. Tuntuu kamalalta unohtaa kaikki, vuodet sekoittuvat ja jäljellä on enään hajanaisia paloja. Niiden kokoaminen on liian tuskaista ja vaikeaa. En meinaa tunnistaa pientä, hymykuoppaista, vaaleaa tyttöä vanhoissa lomakuvissa. Kaipaan lapsuutta. Se oli niin helppoa. Nyt kaikki on vaikeaa. Parin vuoden päästä koittaa lukio ja silloin pitäisi jo osata tehdä valintoja. Mennä eteenpäin. Tie jatkuu äärettömiin, mutta minä haluaisin vain palata. Vielä kauheampaa on, kun vanhemmat tai isovanhemmat alkavat voivotella kuinka nopeasti aika on kulunut. Niin se onkin, antaisin niin paljon, jos voisin palata kymmenen vuotta ajassa taakseppäin ja elää kaiken sen uudestaan. Lainaan nyt Tolkienia:

"On hurjan vaarallista astua tielle, se voi viedä sinut mukanaan ja kuljettaa maailman ääriin."

Elämä on pitkä taival. Mitä koittaa sen jälkeen. Kuukausi sitten, katselimme erään ystäväni kanssa kadulla tallustavia mummoja.

"Joskus me olemme tuollaisia."

Se järkytti. Ei sitä tajua vielä. Kaikki on edessä. Elämä on alussa, mutta mitä sitten kun se on takana. Kun jäljellä on vain muistot, eikä toivoakaan paluusta.
Tälläiset ajatukset ahdistavat minua... ja se on vasta alkua.


Tyksisin kommentteja. Ei ole pakko kirjautua sisään voidakseen kommentoida. Voi valita proiiliksi nimetön ja kommentoida. On välillä turhauttavaa kirjoittaa ei kenellekkään.