Ei Tänään

Meillä olis ollu tänään koulussa tyttöjen ja poikien tanssi. Pahaksi onneksi mulla oli keskellä tuplatuntia hammaslääkäri, jota ei voinu siirtää. Kaiken lisäks mää olin viel missannu edellisenki tanssikerran, joten fiilikset oli aika pohjamudissa. Miten ihmeessä mä oppisin tunnissa kolme tanssia? Meijän koulussa kun on semmoset "kivat" tanssiaiset, niin on aika noloo kun ei osaa.Tanssiminen oli ihan kivaa, muuta sitten piti jo mennä.
Mä talsin hammaslääkäriin ja siellä mua jo odoteltiinki. Mut istutettiin tuoliin ja varmaan kolme kertaa annettiin puudutuspiikki. Siinä vaiheessa mä jo itkin. Sitten ikeneen tehtiin aukko ja hammas, joka ei muuten suostunut puhkeamaan, paljastettiin. Se ei enään sattunut, lähinnä tuntui epämukavalta, mutta sen jälkeen olo oli heikko, väsynyt ja mä en pystynyt puhumaan. 3-4 tunnin jälkeen tunto palasi huuliin ja nenään. Olo oli aika karmee ja mää pystyn vieläki muistamaan, et miltä se tuntu. Mä todella vihaan hammaslääkärii.

Viimeinen Unelma

Mulla on unelmia. Kaksi on kärkipäässä. Toinen on mahdoton kaikilla tavoin, toinen on fysiikan lakien mukaan mahollinen. Mun mahdoton unelma on elänyt mun mielessä vuosia. Lapsesta asti. Unet on olleet siinä ihana apu. Ainakin unelman voi saavuttaa unissa. Mun unelma on pystyä lentämään. Miten vain. Tosin lentokone ei käy. Sitä on vaikee selittää. Mut sellanen vapauden tunne. Tunne, että pääsee korkealle. Mut kuitenki. Unelmat on tärkeitä. Toisille ne on asioita joita voi saavuttaa. Musta vaan on ihanaa kuvitella lentämistä. Mun toinen unelma on Hectorin tapaaminen. Kuulostaa hullulta tän ikäselle, mutta mää haluisin jutella sen kaa sen biiseistä, musiikista ja kaikesta muustaki. Että semmosta. Aika friikki mutta nää on ihanii henkireikii. Mä tiedän, että kumpikaan ei tule ikinä toteutuu. Mutta toivossa on hyvä elää. Mitä me oltais ilman unelmia. Ei mitään saavutettavaa, odotettavaa. Joko oltaisiin ihan saamarin kilpailuhenkisii ja yritettäs vaan teilata toiset. Tai sitten tuijotettais seinää ja odotettais kuolemaa. Kuulostaa aika kivalta vai mitä? Olis kiva jos pistäisit kommenttii ja kertoisit unelmistas.

Takataan Roos

Viime perjantaina mää ja kaverini jouduimme todellisen kokeen eteen. Meillä on bändi johon kuuluu: Pienomies, Hassu Huilumies, Monofilharmoonikko, (eli minä, kitaristi) sekä Satakielen Laulu. Tosin miesnimitykset ovat aika harhaanjohtavi, kyseessä on tyttöbändi Outolintu. Me ollaan taitojemme puolesta aika erilaisia, sillä toiset meistä soittavat musiikkiopistolla ja toiset (kröhöm!) rämpyttelevät kotona.
Bändimme piti esiintyä ystävänpäivä juhlassa, missä esiintyi myös muitakin bändejä. Me lähdettiin ihan siltä pohjalta, että ollaan huonoimpia ja meidät (okei, minut) buuattaisiin heti ulos. Meillä oli VAIN yks biisi lautturi ja oltiin harjoteltu sitä sormet verille. Ja just sillä viikolla huilistimme oli sattunut olemaan kipeä ja hän oli suvainnut saapua vasta esityspäiväksi. No tunnit meni tosi hauskast salissa roudaamas ja miksaamas ja harjottelemas yms. yms. Eli me tehtiin sitä about 1,5h. ja toiset puoltoist tuntii me vaan juteltiin ja sählättiin siel salissa. Eli ihan sairaan kiva päivä! <3 Kiitos siitä kaikille paikalle olijoille! Mut sit ku oli aika esiintyy ni mulle tuli karmee ramppikuume. Olin aikasemmin esiintyny vaan kerran, ja senki aikusten edessä, sillä onhan se nyt tuhat kertaa pahempaa esittää oman ikäsille.
No me kompuroitiin lavalle ja alettiin soittaa. Mun piti tulla mukaan alkusoiton jälkeen, mut sillon kun löinkin ekan soinnun niin... Armas sähkökitarani ei päästänyt PIENINTÄKÄÄN ääntä! Siin on sit kiva alkaa säätää sitä päälle. Hip, hip, hurrey!! Aloin soittamaan ihan sairaan myöhään ja sillon mä koin semmosen rauhan tunteen. En soittanut sointuakaan väärin ja nautin vaan musiikista.
Semmonen oli se keikka, mut mää en ikinä unohda sitä ihanaa tunnetta kun mää seisoin lavalla ja tunsin itteni voittaamattomaks.

Ake, Make, Pera ja Mä

Nyt mää kirjotan lyhyesti ystävyydestä... Noni, mulla on ihan kivasti ystäviä, (esim. tietty Elina, joka loi mulle tän blogin) mutta mist sitä tietää kehen voi luottaa? Varmaan aika monet on petetty jossain vaiheessa ja se potuttaa tosi raskaasti. Mun ystävät on kaikki omanlaisiaan, mutta silti aivan yhtä ihania!!! <33 Mul on pari kertaa ollu semmosia tilanteita, et huomaa selvästi kui kamalaa oilis olla ilman heitä. Mä olen aina vihannut kysymyksiä "Kuka on paras ystäväsi", koska on inhaa mennä tekemään mitään luetteloa. Minullakin on ollut melkein aina useampi rakas ystävä, ja ei heitä voi alkaa numeroimaan!! Ystävän tunnistaa siitä, että häntä voi rakastaa vaikka kuinka paljon ja silti olla hänelle vihainen. Tosiystävä on ainoa (ehkä perheen lisäksi), jonka kanssa voi oikeasti riidellä ja sanoa pahoja asioita ja silti hän antaa anteeksi. (Sori, tää menee jo kaunopuheiseks.)
Seuraavan kerran kun näät ystäväsi, niin muista millaista olisi ilman häntä. Joten vaikka halaa häntä tai (jos olet samanlainen kuin minä, joka kammoaa julkisia hellyyden osoituksia(johtuu varmaa eräiden tiettyjen tyyppien niskaan hyppäyksistä)) sano hänelle jotain kaunista ja varmista ettei hän KOSKAAN päästä irti!! Turha olla mustasukkanen, kyllä heillä saa olla muitakin kavereita! Joten kunniaa Kiville, ne eivät KOSKAAN karkaa!

Olen Hautausmaa

Hei! Päätin alkaa pitämään blogia, jotta kirjoitustaitoni ei ruostuisi... :) Eli siis... Olen 13v. tyttö melko pätkä (159,5 kohta 160cm!!) Oon syntynyt marraskuun loppupuolella joten saan kuulla pikkasen heittoja siitä, että olen kaikkia nuorempi (sekä pienempi :)) Minut tunnistaa perusnormin näköiseksi hyypäksi, kuka elää lukeakseen ja kirjoittaa syödäkseen (ainakin toivon, että joskus voisin :D)
Minulla on usein aika selvät mielipiteet ja ilmaisen ne vielä selvemmin!! Tanssin jazztanssia kahdeksatta vuotta ja käynkin siellä AIKA usein. Kuuntelen paljon musaa (pääasiassa Hectoria) ja kaverit ja perhe ovat minulle (musan lisäksi) ne tärkeimmät! Minulla on paljon hyviä kavereita ja tulen kaikkien kanssa toimeen jos he sitä haluavat. (Suomeksi: minua rakastetaan, mutta myös inhotaan!) Olen mariannekarkkiholisti ja tykkään myös esim. koulusta (älä näytä noin yllättyneelta, missä muuallaa tapaisi niin usein kavereit?). Mun täytyy tässä lopuksi omistaa ISO kiitos Elinalle, joka auttoi mua luomaan tän blogin. (Auttamisella tarkoitan koko blogin luomista) Joten ilman häntä en täällä puhelis näin pöpejä! Joten, jos mä käyn hermoille, syyttäkää sitä.